Miten saada kesätyöpaikka?

Kesätyöpaikan saaminen pyörii monen nuoren mielessä varsinkin nyt, kun yritykset irtisanovat porukkaa ja kaikki puhuvat lamasta. Miten me vanhemmat voimme auttaa lapsiamme tässä tilanteessa?

Jos uskomme, että kesätyöpaikkoja ei ole, ei meistä tietenkään ole tukijaksi. Jos taas uskomme, että kesätyöpaikkoja varmaan on, mutta niiden saaminen on nyt todella vaikeaa, saatamme tehdä asiasta hankalan ja vaikeasti lähestyttävän.

Sitä mitä ei ole, on turha hakea. Vaikeita asioita taas on epämiellyttävä hoitaa ja ne me siirrämme helposti seuraavaan päivään. Pistetään siis ensimmäisenä oma pääkoppamme kuntoon. Kesätyöpaikkoja nimittäin on aina, se on varma. On varmasti totta, että niitä on vähemmän kuin aiemmin, mutta tärkeintä on se, että niitä on.

Kun oma ajattelumme on mallillaan, tarkkailkaamme miten lapsemme yllämainitut asiat näkee. Hän on saanut vaikutteita meidän lisäksemme vaikka mistä. Kesätyöpaikan hankkiminen pelottaa monia ihan ”normaalinakin” aikana. Kyllähän me tiedämme miltä työpaikan haku tuntuu.

Kun kisa kovenee, itseluottamuksen merkitys kasvaa. Itse kuulun niihin ihmisiin, joka helposti vertailee itseään muihin ja melko usein tuntee alemmuutta. Kyllä tässä tilanteessa on tärkeää uskoa, että minulla on vähintään yhtä suuret mahdollisuudet kuin kenellä tahansa. Paras apu, mitä voimme tässä antaa, on tuoda esille nuoren positiivisia puolia ja omaa uskoamme siihen että hän pärjää.

Hyvällä itseluottamuksella ja positiivisella mielellä nuoret löytävät uudet ja rohkeat ideat. Parasta on, jos työn hakeminen on kivaa ja haastavaa. Huippuhienoa, jos nuori kykenee rakentamaan hakemisesta kivan prosessin, vähän niin kuin pelin. Loistavaa jos hän löytää tavan erottua joukosta.

Vaikeinta on saada paikka, joka julkaistaan lehdissä ja työkkärissä. Hakijoita on nyt ilman muuta enemmän, koska paikkoja on vähemmän. Lisäksi osa hakijoista on varmasti alentanut kriteereitään. Nyt kelpaa vähän ”likaisempikin” työ ja palkkatoiveesta ollaan valmiita tinkimään.

Mitä vähemmän on työpaikkoja, sitä suurempi on verkostojen merkitys. Kun minä olin nuori, äitini oli vakaasti sitä mieltä, että kukin sai hoitaa työpaikka-asiansa kokonaan itse. Onneksi 80-luvun alkupuolella oli runsaasti työtä tarjolla. Toivottavasti nykyisin mahdollisimman harva jakaa äitini silloista ajatusta. On eri asia hoitaa koko homma nuoren puolesta kuin avata hänelle reitti.

Joku tuntee aina jonkun. Aluksi ei välttämättä tunnu siltä. Olen tehnyt nuorten kanssa karttoja, joihin olemme kirjanneet heidän verkostojaan. Pikku hiljaa alkaa nimiä ilmestyä, kun olemme jakaneet tuttuja ryhmiin, kuten sukulaiset, vanhempien työkaverit jne. Matti-enolla tai naapurin Maijalla ei ole kesäduunia tarjolla, mutta he voivat tuntea jonkun, jolla on tai joku heidän ystävänsä voi tuntea jonkun, jolla on. Niin se menee. Mitä useampi asiasta tietää, sitä suuremmat mahdollisuudet. Nuorten kannattaa valjastaa läheisiään markkinoimaan itseään.

Olen itse pettynyt monta kertaa kun, olen odottanut parin soiton poikivan. Kunpa muut eivät tekisi samaa virhettä. Nyt tiedän, että tarvitaan ihme, jos parilla viestillä pärjää. Kannattaa mieluummin ajatella, että upeaa, jos joku näistä kymmenistä kyselyistä ja vinkeistä johtaa kesätyöpaikkaan. Tästä aiheesta lisää jutussani: Avuksi työnhakijoille ja myyntityötä pelkääville.

Kunpa nuoret vielä muistaisivat, että kävi miten kävi, näissä asioissa ei ole mitään henkilökohtaista. Ei kannata hermostua tai muutoinkaan mieltään pahoittaa. Lisää verkkoja vesille vaan. Onnistumisen kannalta on olennaista olla aktiivinen loppuun asti, soittaa hakemuksen perään; tehdä tikusta asiaa ja kiittää haastattelukutsusta, haastattelusta tms. Työnantajilta tai muilta kontaktihenkilöiltä palaan asiaan -lupauksia saavan kannattaa muistaa, kummalle asia on tärkeämpi ja ottaa rohkeasti yhteys, jos sitä luvattua yhteydenottoa ei kuulu. Ellei sitten kyse ole yrityksestä, joka on ehdottomasti kieltänyt yhteydenotot.

Kun seuraavan kerran joku kysyy kuulumisia, kerron, että tyttäreni hakee kesätöitä. Arvelen hänen tekevän samoin. Onnea työnhakuun!

Popsimme häkkikanan munia

Munakauppa on mielenkiintoista. Katselin taannoin kennoa, joka oli täynnä värikkäitä viestejä. Vaikeinta oli löytää tieto siitä, ovatko munat häkkikanan vai niin sanotun lattiakanan munia. Munia kehuttiin Suurin värikkäin kirjaimin ja sanoma oli maalaishenkinen. Pienellä präntillä todettiin munien olevan häkkikanan munia. Harhaanjohtavaa mielestäni.

Minun on pakko tunnustaa, että vielä pari vuotta sitten en edes ajatellut kanoja munia ostaessani. Toisin on nyt. Ostan vain lattiakanan munia, joita myös vapaan kanan muniksi kutsutaan.

Suomen Ruokatiedon eli entisen Finfoodin nettisivuilla häkkikanan munaa kutsutaan perusmunaksi. En tiedä, onko se heidän keksintönsä, mutta minusta se on huono valinta. Oletan nimityksen johtuvan yksinkertaisesti siitä, että häkkikanan munia me Suomessa syömme eniten. Suurin osa kanoistamme elää ja munii häkeissä. Wikipedian mukaan peräti 86 prosenttia. Lattiakanojen munien myynti on siis nappikauppaa!

Osa meistä ostaa lattiakanan munia, mutta entä kun ostamme eineksiä ja leivonnaisia? Odotan, että pakkauksiin alkaa ilmestyä lattiakanan munia -merkki. Muistathan se voilla leivottu -merkin? Siihen tapaan. Vai onko niitä jo? Asia on olennainen, sillä käsitykseni mukaan elintarviketeollisuus käyttää lähinnä häkkikanan munia.

Olen kuullut, että tavallisesta kansasta rahaa luonnonsuojeluun antavat lähinnä nuoret ja eläkeläiset. Miten on lattiakanan munien laita? Kuka niitä ostaa? Oletan, että vaikka monilla nuorilla on tiukkaa rahan kanssa, he ovat yksi merkittävä asiakasryhmä.

Nostan hattua Keskolle, jonka kaikki Pirkka-munat ovat nykyisin lattiakanan munia. Kesko on lähtenyt hienosti kantamaan vastuuta. Se ei toimi viime tipassa eikä muutoinkaan mene sieltä mistä aita on matalin. Laki on muuttumassa. Vuoden 2012 jälkeen tarjolla on ainoastaan vapaiden kanojen tai virikehäkissä elävien kanojen munia.

Syömme vuodessa 9,3 kiloa munia, keskimäärin kolme viikossa. Runsaan kolmasosan noista saamme muiden elintarvikkeiden mukana. Joulu ja pääsiäinen ovat suurimmat sesongit.

Miten ihana onkaan pikkutipu pääsiäiskortissa? Iloinen ja onnellinen. Hups, onko kanallakin tunteet? Mitä yhteistä on pääsiäiskortilla ja todellisuudella? Millaista on kanan elämä?

Valitsen lattiakanan munia ja tunnen tekeväni hyvää. Haluan olla yhä tietoisempi kuluttamisestani ja kunnioittaa yhä enemmän eläimiä ja luontoa. Tässä on myös hyvin käytännöllinen esimerkki lapsille. Välittämiselle on tilausta.

Kun seuraavaksi ostan pullaa tai äitien tekemää laatikkoa, kysyn munien perään.

Rojua vai rauhaa?

Olen muuttanut useita kertoja elämäni aikana. Varsinkin muutot isommasta pienempään asuntoon ovat olleet hetkiä, jolloin olen luopunut paljosta tavarasta. Silti roinaa on edelleen aivan liikaa.

Kuulin taannoin, että 80 prosenttia amerikkalaisista ei saa autoa talliin, koska se on täynnä muuta tavaraa. Arvelen, että samaan suuntaan olemme menossa mekin. Mitä ihmeen hamstereita me olemme? Ja miksi?

Silloin tällöin saan siivousvimman ja päätän heittää pois kaiken turhan. Otan käteeni nipun vuosia vanhoja joulukortteja ja poisheiton sijaan alankin selailla ja valikoida niitä. Päätän säästää ne, joilla on suurempi tunnearvo. Lopulta vain muutama kortti lähtee ja aikaa kuluu.

Monesti olen päättänyt vaatteita läpi käydessäni, että pistän pieneksi jääneiden vaatteiden lisäksi pois kaiken, jota en ole käyttänyt viimeiseen kolmeen vuoteen. Lopulta olen luopunut vain rikkinäisistä ja huonokuntoisista vaatteista.

Minulle on siis mennyt pupu housuun! Olen uskonut ajatustani, että saatan vielä joskus tarvita tätä. Onpa mielessäni voinut käydä sekin, että niin paljon tähän laitoin rahaa, että ei siitä voi luopua. Ja joskus olen ajatellut myös, että jospa minulla ei tulevaisuudessa ole varaa hankkia vaatteita, niin eivätköhän nämä silloin kelpaa. Ja varmasti tämä tulee vielä muotiinkin.

Edellinen kertoo aika paljon minusta vai mitä? Se kertoo luottamuksestani itseeni ja elämään. Se paljastaa pelkoni. Ja niitähän minä vain saan tällä pelillä lisää. Nyt se on loppu. Alan tajuta miten paljon energiaa roina vie.

Jos en ole paitaa kolmeen vuoteen käyttänyt, pärjään varmasti jatkossakin ilman. Sen sijaan saan uutta tilaa. Alkaa henkikin kulkea paremmin. Vaatteet joista olen maksanut ja joita en käytä eivät myöskään paranna tunnelmaani. Pois vaan. Ja jos nyt sitten isommasta määrästä vaatteita paria kaipaisin joskus, niin kyllä kokonaisuus jää voiton puolelle. Ja aivan varmaa on, että saan vaatteita jatkossakin, jos niitä tarvitsen.

Jos luopuminen ja uusi tila tuovat energiaa, sitä saa myös ajatuksesta, että nämä vaatteet tuovat iloa ja lämpöä monien ihmisten elämään. Oikeastaan sitä käyttämättömät vaatteet huutavatkin. Ottakaa käyttöön. Ei ole olennaista kuka niitä käyttää. Rasite muuttuu riemuksi.

On hienoa nähdä kirpputorilla, miten joku ilahtuu tekemästään löydöstä. Ja jokainen joka on joskus antanut vaatteita hyväntekeväisyyteen, tietää miten se laajentaa sydäntä. Koska haluan jatkossa elää yhä enemmän rakkaudesta, minun on tehtävä yhä vähemmän päätöksiä pelosta.

Kierrän huushollia huone kerrallaan. Katson jokaista tavaraa ja kysyn itseltäni, tuoko tämä maljakko minulle energiaa vai viekö. Suosittelen samaa muillekin.

Tämä ikä on hyvä ikä

Minä olen niitä ihmisiä, joka on aina kokenut olevansa joko liian nuori tai vanha tekemään jotain. Parikymppisenä mietin käydessäni visiitillä Ruotsissa, miksi en muuttanut tänne nuorena. Nelikymppisenä arvelin olevani liian vanha lähes joka asiaan.

Huvittuneena panemme merkille, miten lapset kertovat siitä, mitä he pienenä tekivät tai sanoivat. Olen kuullut moisen kommentin monen alle 10-vuotiaan suusta. Eräs pieni kolmivuotias ystäväni hermostuu välittömästi, jos vahingossa mainitsen hänestä puhuessani sanan pieni.

Huolestuneena mietin muiden ohella, mikä siinä on, kun pikkutyttöjen pitää näyttää aikuisilta; ja nuket heitetään nurkkaan ja meikit otetaan esille yhä varhemmin. Aika monesti me kohdistamme katseemme mainontaan ja syytä onkin. Suurempi syy löytyy kuitenkin paljon lähempää.

Istuin taannoin lääkäriasemalla odottamassa vuoroani, kun näin erään äidin istuttavan puolivuotiasta prinsessaansa tuoliin. Äiti huudahteli innoissaan, voi kun Anni on iso tyttö, kyllä Anni on iso tyttö.

Kuinka usein lapsi saakaan haltioituneita ja iloisia kommentteja siitä, miten iso hän jo on tai miten paljon hän on kasvanut? Miten lapsemme voisivat olla ymmärtämättä tätä viestiä niin, että mitä isompi sen parempi. Kuka ei haluaisi lisää huomiota ja hyvää? Kuka ei haluaisi miellyttää? Ainakin pienenä.

Alkaa olla aika selvää, että juuri me luomme kasvun kiireen. Emme tietenkään tarkoituksella, me teemme niin kuin aina on tehty. Kuinka monta kertaa olemmekaan aikoinaan itse kuulleet nuo kommentit. Poloiset lapsemme vaan eivät ymmärrä, että toistelemme vanhoja kaavoja, ettemme mieti mitä sanomme, emmekä tarkoita mitä viestimme. Eivätkä he siitä kyllä välittäisikään. Heille on tärkeintä loistaa ja olla keskipisteenä. He ovat hoksanneet mitä me arvostamme ja mihin katseemme kiinnitämme.

Muutama päivä tämän oivalluksen jälkeen tapaan yllättäen pari tuttua tyttöä. Katson lapsia ja huudahdan innoissani, kylläpäs te olette jo isoja tyttöjä!

Väliäkö sillä mitä muut ajattelee

Tapasin eilen kadulla pulloja kärräävän kaverin. Fillari oli niin täynnä pusseja ja pulloja, että liikkuminen oli hankalaa. Sanoin jotain ystävällistä ja vaihdoimmekin sitten muutaman sanan. Toivottelin lopuksi hyvää ystävänpäivää, hän kiitteli ja me erkanimme toisistamme.

Että tuli hyvä olo! Siinä kävi niin selväksi, että toisiamme varten me täällä ollaan. Tulisipa otettua vastaavia spontaaneja kontakteja useammin.

Mitä tulee pullojen keräämiseen, kokeilin sitä muutama vuosi sitten Tampereella Näsipuistossa. Ei muuten ollut helppoa. Ja minä keräsin parina kauniina kesäpäivänä, kun taas juuri tapaamani kaveri oli liikenteessä muutaman asteen pakkasessa. Ja minun ei ollut pakko kerätä, vaan kyse oli tosiaan kokeilusta. Vaikea duuni oli siksi, että minua hävetti. Hävetti ja nolotti mielettömästi.

Hyvä puoli hommassa oli se, että sain nähdä, miten riippuvainen olen muiden mielipiteistä. Pullojen kerääminen olisi ollut mukavaa puuhaa, jos muita ihmisiä ei olisi ollut riesana. Enhän minä edes tuntenut heitä, mutta silti päässä pyöri, että mitähän noi ajattelee. Auta armias, jos joku tuttu olisi osunut paikalle.

Mulla on kaikenlaisia uskomuksia ja isosta osasta en taida olla laisinkaan tietoinen. Kait ajattelen, että pullonkerääjä on ressukka/luuseri, joka ei ole osannut hoitaa raha-asioitaan ja tuskin se kovin älykäskään voi olla. Ei tuo tietenkään välttämättä ole ollenkaan totta ja jos olisikin, niin mitä sitten? Ajattelenko kaiken huipuksi, että ihmisarvo tulee jonkun tietyn alitajuisesti määrittelemäni pärjäämistason mukaan? Ehkä ajattelen, että muut voivat muka olla mitä vaan, mutta minä en voi samaistua saati tulla samaistetuksi noihin ”heikkouksiin”. Tosiasia kuitenkin on, että mulla on paljon yhteistä jokaisen pullonkerääjän kanssa.

Ihmisten kohtaaminen on minulle jännä juttu, toisaalta haluan sitä kovasti ja toisaalta pelkään samaan aikaan huikeasti. Jopa Facebook on hyvä esimerkki. Olen ollut siellä jo vuodesta 2007, mutta vasta viime päivinä sain rohkeuden kutsua kavereita.

Hyvä jos te,  joiden on helppo tutustua ja ystävystyä tiedätte, että me etäisiltä ja jopa ylpeiltäkin vaikuttavat ihmiset olemme loppujen lopuksi vain peloissamme, epävarmoja itsestämme. Emmekä useinkaan tiedosta sitä edes itse.

Ja meikäläiset, me voimme tehdä uusia valintoja, jos asian tiedostamme ja sitä riittävästi haluamme.

Avuksi työnhakijoille ja myyntityötä pelkääville

Sain tänään hyvän yksinkertaisen vinkin, joka sopii loistavasti kaikille työnhakijoille, myös kesätyöpaikkaa kalastaville. Tämä on oiva työkalu myös muille, jotka kauppaavat mitä tahansa; tuotteita tai ideoita.

Ota paperiarkki ja kirjoita siihen 99 ei-sanaa ja niiden perään yksi kyllä-sana.

Kun saat kielteisen vastauksen, vedä ei-sana yli. Jos jonain päivänä saat 10 hylkäystä, olet saanut hyvän saaliin ja olet yhä lähempänä tavoitettasi.

Aion todellakin testata tätä itse, sillä olen toiminut aiemmin ihan toisin päin. Olen pitänyt jokaista ei-vastausta suurena epäonnistumisena ja olen ottanut asian hyvin henkilökohtaisesti. Tämä ”epäonnistuminen” on täyttänyt mieleni ja vienyt voimani. Sen seurauksena olen alkanut vältellä tilanteita, joissa minulle saatetaan sanoa ei. Arvaat varmasti miten kauppa on käynyt =)

Ei muuta kuin ei-sanoja kirjoittelemaan.

Stressin hoitoa kotikonstein

Miten usein olenkaan stressannut pikkuasioista.

Miten kovilla kroppani on mahtanut käydä? On tullut kirottua, itkettyä ja raivottua. Mitä milloinkin. Onneksi stressaan nykyisin paljon harvemmin ja pääsen asiasta eteenpäin aiempaa huomattavasti nopeammin.

Luin juuri Stingin kirjan, jossa hän kertoi jo varhain löytäneensä keinon, jolla pääsi eroon stressin tunteesta. Hän sukeltaa tulevaisuuteen ja muistuttaa itselleen, että muutaman vuoden kuluttua tällä asialla ei ole mitään merkitystä.

Tehokas keino, joka auttaa välittömästi, jos vain haluamme. Moni tätä varmaan käyttääkin, mutta ainakin minä aloitin vasta muutama vuosi sitten. Totta puhuakseni en aiemmin edes tajunnut, että se on minun valintani miten asiaan suhtaudun ja miten sitten reagoin siihen.  Eikä päähäni todellakaan pälkätänyt, että voisin valita toisin.

Ehkä minä tiedostamattani olen tarvinnut asioita, joiden varjolla olen voinut ”purkaa” itseäni. Siinä todellisuudessa pikkuasiat ovat suuria ja suuremmiksihan ne vain paisuivat.  Sanomattakin on selvää, että oloni ei parantunut.

Stingin käyttämän taktiikan tapainen on myös kiikkustuolin ajatelu. Mitä merkitystä tällä asialla on kun vanhana katson elämääni taaksepäin?

Iso osa meitä ärsyttävistä asioista ei merkitse siis mitään suuremmassa mittakaavassa. Sen sijaan voi olla, että hermostuminen on merkinnyt paljon enemmän. Uskon, että rento mieli ja kroppa edistävät terveyttä.

Ihmeellinen elämä

Päätin sitten minäkin alkaa kirjoittaa blogia. Meitähän riittää. Katsotaan mihin tämä johtaa.

Aion kirjoittaa asioista, jotka minua innostavat. Ja minuahan kiinnostavat ennen kaikkea ihmiset. Henkiset asiat ja kasvu.Toivon, että minulla on näkökulmia, joista on iloa sinullekin.

Tervetuloa mukaan!