Teen pahaa, kaipaan siis rakkautta

Luin Louise L. Hayn kirjan You can heal your life. Kirjaa on myyty yli 35 miljoonaa kappaletta ja se on käännetty monille kielille. En tiedä, onko se saatavilla suomeksi.

Hay kertoo uskovansa siihen, että ihmiset, jotka rakastavat itseään ja ruumistaan, eivät kohtele itseään eivätkä muita pahoin. Tämä on minunkin totuuteni.

Kun kuulen puhetta siitä, että osa koulukiusaajista on sellaisia, jotka pitävät itsestään ja heillä on hyvä itsetunto, en pysty näkemystä ymmärtämään. Uskon, että pohjimmiltaan ihminen on hyvä. Kun itsensä on hyväksynyt karvoineen päivineen, ei ole mitään syytä lyödä muita, ei sanoin eikä asein.

Olen elämässäni kiusannut itseäni ja muita sekä tullut muiden kiusaamaksi. Se on jonkinlainen koukku sekin, riippuvuus. Se on raskasta elämää, sillä siinä syö itseään tiedostamattaan elävältä. Ulospääsyä ei tunnu löytyvän. Ei sitä edes halua löytää vaan jostain syystä tahtoo rangaista itseään ja tulla muiden rankaisemaksi.

Ihmeiden oppikurssissa (A Course in Miracles) sanotaan upeasti näin: jos se ei ole rakkautta, se on rakkauden kutsumista. Eikös ole hienosti sanottu? Eli se, joka kohtelee itseään tai muita huonosti, huutaa oikeastaan rakkauden perään. Kun tämän oivaltaa, näkee tuskan, jota tällainen ihminen kantaa. Jotain muuttuu totaalisesti, sillä sellaista kaveria ei tee mieli lyödä takaisin.

Me haluamme siis kaikki rakastaa ja tulla rakastetuiksi, mutta osa meistä samaan aikaan pelkää ihan perhanasti. Me pelkäämme sitä mahdollista menetystä, sitä hylätyksi tulemisen kokemusta ja tunnetta. Jotta sitä ei tarvitse kokea, me hylkäämme itse itsemme ja sitten hylkäämme muut.

Moni elää siinä tilassa pitkään, jopa niin sanottuun loppuun asti. Se on yksinäistä ja armotonta elämää. Ympärillä voi kyllä olla ihmisiä, puolisoita, lapsia, isiä, äitejä jne. Heille me annamme mallia valittajasta, eristäytyjästä, murehtijasta, tuomitsijasta, raivopäästä, itkupillistä tai mikä se meidän kiusaamismallimme onkin. Narsisteista on puhuttu paljon ja minä uskon, että myös heidän puolisonsa kuuluvat kuvaamaani porukkaan.

Oma kokemukseni on, että tästä voi päästä eteenpäin, jos niin haluaa. Se edellyttänee sitä, että ei halua tai jaksa enää elää siihen vanhaan mallin. Itse tajusin jossain vaiheessa, että olen oman ajatteluni vanki, enkä todellakaan halua antaa tällaista mallia enää itselleni enkä läheisilleni. Luojan kiitos tunnistin päässäni meuhkaavan soimaajan.

Huolimatta siitä, mitä kaikkea on tullut sanottua ja tehtyä, minulla on aina ollut jokin syvempi tieto siitä, että oikeasti olen hyvä. Aina välillä kadotin sen tunteen, mutta onneksi silloin tällöin se muistutti itsestään. Se varmaan auttoi minua uskomaan, että tästä voi oikeasti parantua.

Tätä työtä saa takuulla tehdä koko elämänsä, ellei useammankin. Mutta matkan teko on hienoa. Tärkeitä matkakumppaneita ovat kiitollisuus, anteeksianto, hyväksyntä ja irtipäästäminen. Olen matkalla pelosta rakkauteen. Vapauteen.

Louise L. Haysta vielä ja yksi hyvä vinkki

Hay kirjoitti You can heal your life -kirjan runsaat 25 vuotta sitten, mutta se on edelleen hyvää luettavaa. Hay on omassa elämässään kokenut paljon, myös kovia, ja hän on auttanut miljoonia ihmisiä. Tällä upealla yli 80-vuotiaalla naisella on meille paljon annettavaa. Hän on kirjoittanut lukuisia kirjoja, saatavilla on myös cd:itä ja dvd:itä. Suosittelen tutustumaan myös Hayn perustaman kustantamon nettiradioon Siellä voi kuunnella useita kustantamon kirjailijoita, englannin kielellä tosin.

Kuka ei pelkää huumeriippuvaista?

Katsoin kakkoselta Silminnäkijä-ohjelman, joka liittyi huumeisiin. Siinä tuli esille, että ihmiset eivät yleisesti koe huumeriippuvuutta sairautena. Myös suhtautuminen huumevieroitusta haluaviin on aivan erilaista kuin monista muista riippuvuuksista eroon pyrkiviin.

Uskon, että kyse on pelosta. Ei minua pelota tupakoiva, peliriippuvainen tai lihava, mutta narkkari kyllä. Narkkari on minulle suunnilleen kuka tahansa, jonka arvelen käyttävän tai käyttäneen huumeita. Minä en tunne huumeita, enkä käyttäjiä. Jos tunnenkin, he ovat edelleen kaapissa. En ihmettele, jos huumeidenkäyttäjä-äidit pysyvätkin siellä, jos ulostulon hinta voi olla lasten huostaanotto. Helppoa ei ole työelämässäkään olevalle, jos hoitoon hakeutumisesta eli asian paljastumisesta saattaa seurata potkut.

Ainoa kosketukseni huumeisiin ja niiden käyttäjiin on media ja se huumevalistus, jota varsinkin nuorempana sain. Ehkä voimakkaimpana mieleeni on jäänyt käyttäjien arvaamattomuus ja sekopäisyys. Mielikuvissani he ovat kaikki samanlaisia. Ymmärsin, että noin käyttäytyviä paholaisia on syytä vältellä kaikin keinoin.

Viina voi tehdä fiksusta ja filmaattisesta kaverista hullun. Varmaan kaikkien tilastojen mukaan minun kannattaisi pelätä juuri känniläisiä, jollaisiksi tyttäreni viinapäissään olevia pikkuisena kutsui. Mutta ei, niihin minä olen tottunut ja alkoholin kanssa itsekin lätrännyt. Olen suorastaan hakeutunut humalaan ja ryyppyjuhliin useammankin kerran. Tutussa seurassa tietty, paitsi että eikös tilastojen mukaan juuri se seura ole pahin? Nykyisin otan alkoholia hyvin harvoin. On mielenkiintoista huomata, että se häiritsee joitakin ihmisiä aika lailla, jopa ihan ventovieraita ravintolassa.

Minun lapsuudessani 60–70-luvuilla sisällä tupakointi oli normaalia. Viikonloppuisin äijät istuivat savupilvessä, pelasivat korttia ja vetivät kirkasta viinaa. Lopputulema oli useimmiten vähintäänkin kunnon känni. Me lapset pyörimme jaloissa. Siihen kai tottui jollain tavalla, vaikka ei se aina kivaa ollut. Mutta kun nyt kohtaan känniläisen, sellaisen laitapuolen kulkijankin, näen ihmisen. Siitä olen kiitollinen.

Onneksi en työskentele huumeiden käyttäjien enkä edes terveydenhuollon parissa. Mutta vähän pahaa pelkään, että samoja pelkoja ja ennakkoluuloja on sielläkin. Entä sitten muut huumevieroitusta haluavien lähimmäiset; sukulaiset ja ystävät sekä ne kuuluisat päättäjät? Rohkeutta ja hyviä valintoja toivon meille.

Miten yksin huumeriippuvainen mahtaakaan olla? Kait minun on helppo sanoa, mutta sanon kuitenkin, pelolla ei maailmaa paranneta, rakkaudella kyllä. Kun joku haluaa eroon riippuvuudesta, mistä tahansa sellaisesta, se on juhlan arvoinen asia. Onnittelut!