Kuka ei pelkää huumeriippuvaista?

Katsoin kakkoselta Silminnäkijä-ohjelman, joka liittyi huumeisiin. Siinä tuli esille, että ihmiset eivät yleisesti koe huumeriippuvuutta sairautena. Myös suhtautuminen huumevieroitusta haluaviin on aivan erilaista kuin monista muista riippuvuuksista eroon pyrkiviin.

Uskon, että kyse on pelosta. Ei minua pelota tupakoiva, peliriippuvainen tai lihava, mutta narkkari kyllä. Narkkari on minulle suunnilleen kuka tahansa, jonka arvelen käyttävän tai käyttäneen huumeita. Minä en tunne huumeita, enkä käyttäjiä. Jos tunnenkin, he ovat edelleen kaapissa. En ihmettele, jos huumeidenkäyttäjä-äidit pysyvätkin siellä, jos ulostulon hinta voi olla lasten huostaanotto. Helppoa ei ole työelämässäkään olevalle, jos hoitoon hakeutumisesta eli asian paljastumisesta saattaa seurata potkut.

Ainoa kosketukseni huumeisiin ja niiden käyttäjiin on media ja se huumevalistus, jota varsinkin nuorempana sain. Ehkä voimakkaimpana mieleeni on jäänyt käyttäjien arvaamattomuus ja sekopäisyys. Mielikuvissani he ovat kaikki samanlaisia. Ymmärsin, että noin käyttäytyviä paholaisia on syytä vältellä kaikin keinoin.

Viina voi tehdä fiksusta ja filmaattisesta kaverista hullun. Varmaan kaikkien tilastojen mukaan minun kannattaisi pelätä juuri känniläisiä, jollaisiksi tyttäreni viinapäissään olevia pikkuisena kutsui. Mutta ei, niihin minä olen tottunut ja alkoholin kanssa itsekin lätrännyt. Olen suorastaan hakeutunut humalaan ja ryyppyjuhliin useammankin kerran. Tutussa seurassa tietty, paitsi että eikös tilastojen mukaan juuri se seura ole pahin? Nykyisin otan alkoholia hyvin harvoin. On mielenkiintoista huomata, että se häiritsee joitakin ihmisiä aika lailla, jopa ihan ventovieraita ravintolassa.

Minun lapsuudessani 60–70-luvuilla sisällä tupakointi oli normaalia. Viikonloppuisin äijät istuivat savupilvessä, pelasivat korttia ja vetivät kirkasta viinaa. Lopputulema oli useimmiten vähintäänkin kunnon känni. Me lapset pyörimme jaloissa. Siihen kai tottui jollain tavalla, vaikka ei se aina kivaa ollut. Mutta kun nyt kohtaan känniläisen, sellaisen laitapuolen kulkijankin, näen ihmisen. Siitä olen kiitollinen.

Onneksi en työskentele huumeiden käyttäjien enkä edes terveydenhuollon parissa. Mutta vähän pahaa pelkään, että samoja pelkoja ja ennakkoluuloja on sielläkin. Entä sitten muut huumevieroitusta haluavien lähimmäiset; sukulaiset ja ystävät sekä ne kuuluisat päättäjät? Rohkeutta ja hyviä valintoja toivon meille.

Miten yksin huumeriippuvainen mahtaakaan olla? Kait minun on helppo sanoa, mutta sanon kuitenkin, pelolla ei maailmaa paranneta, rakkaudella kyllä. Kun joku haluaa eroon riippuvuudesta, mistä tahansa sellaisesta, se on juhlan arvoinen asia. Onnittelut!

Mainokset

Tekijä: Lenita Lehtonen

Minusta on ihana ihmetellä elämää ja ihmisiä, kirjoittaa ja höpöttää. Intohimoni on auttaa ja palvella. Rakastan luontoa ja autan ihmisten hylkäämiä koiria. Olen työskennellyt vuosikymmeniä viestinnän, koulutuksen ja hyvinvoinnin parissa. Olen toiminut pitkään yrittäjänä ja viestintäkonsulttina. Koulutukseltani olen merkonomi ja terveystieteiden maisteri.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s