Erkki (nimi muutettu =) suuttuu nyt ihan helvetisti, huudahti ystäväni kauhistuneen näköisenä. Hän oli juuri tajunnut myöhästyvänsä reilusti kumppaninsa kanssa sopimastaan tapaamisesta.
Saman tien hän tarttui paniikissa puhelimeen, kertoi tilanteen ja pyysi anteeksi. En kuullut mitä toisessa päässä sanottiin, mutta voin kuvitella. Tilannetta ei yhtään auttanut se, että mitään todella vakavaa ei ollut sattunut. Asiat eivät vain menneet, kuten oli ajateltu. Ystäväni oli aidosti pahoillaan, mutta kuulustelu ja syyttely jatkui ja jatkui.
Minun olisi helppo tuomita se toinen, ja sanoa, että jätä ny helvetissä toi jätkä. Mutta mieleen nousi sanonta: vakka on kantensa valinnut. Niinhän se on, aina, eiks vaan? Sitten kun ei enää ole, toteamme että kasvoimme eri suuntiin….
Miksi me suostumme noihin valtapeleihin? Annamme pois voimamme kerta toisensa jälkeen. Suljemme silmämme, petämme itsemme. Sen jälkeen sitten tarvittaessa petämme kaiken ja kenet tahansa, kunnes väsymme. Tässä vaiheessa osa aukaisee silmänsä ja haluaa muutosta.
Puolisoni voi olla ihana ihminen, olenhan minäkin. Mutta hänellä voi olla tarve alistaa tai alistua. Toinen niistä on minulla. Näillä eväillä tasapuolisen ja toimivan liiton rakentaminen on valitettavasti mahdotonta, kokeiltu on. Asiaa ei helpota sekään, että useimmiten alistuja on alistaja jossain toisessa ihmissuhteessa ja alistaja alistuja.
Kun alamme hoitaa itseämme ja teemme ratkaisut siltä pohjalta, elämämme muuttuu. Ajatus rakkaudesta niin myötä- kuin vastoinkäymisissä sopii loistavasti meille kaikille suhteessa omaan itseemme ja kaikkiin muihin.