Vaari kuoli eilen

Toissapäivänä lopettelin kirjoitukseni kysymällä, että ehkä kuolema ei ole loppu, vaan jonkin uuden alku. Eilen sain tiedon tyttäreni Netan vaarin kuolemasta.

Runsas viikko sitten laskiaissunnuntaina kävimme yhdessä vaaria moikkaamassa. Emme mitenkään aistineet tulevaa, sillä hänellä oli asioita kesken ja työn alla, muun muassa taulun maalaus. Toisaalta keho kävi kyllä kovilla, keuhkot olivat erittäin huonossa kunnossa. Hän ei valittanut.

Huumoria heittelimme ja sitten jossain välissä satuin kysymään, onko sinulla haaveita. Vaari vastasi ei, mutta toiveita kyllä. Mitä toivot meiltä, kysyin. Toivon teille kaikkea hyvää elämässä, sanoi hän. Tarkoitin, että mitä toivot meiltä, jatkoin. Hän sanoi, no juuri tällaisia juttuja: te tässä nyt ja tämä kukka, jonka toitte. Se oli myös hienoa, kun tulit yllättäen ja toit sen ristikkolehden ja se kun sain Netalta Pariisista kortin. Tällaiset pieneltä vaikuttavat asiat ovat minulle todella suuria, hän sanoi.

Tässä on se perintö, jonka uskon vaarin meille jättäneen. Siinä tilanteessa tuskin vaari itse, emmekä Netta ja minä ainakaan, ajatelleet, että tuon vanhan miehen yksinkertainen ja lämmin viesti oli viesti kaikkien yksinäisten ja vanhusten puolesta. Miksei myös lasten tai kenen tahansa. Pienet asiat ja aikaa, muuta en kaipaa.

Tunnen suurta iloa siitä, että minulla oli lapseni isänisän eli entisen avomieheni isän kanssa mutkattomat välit. On tosi ihanaa, että Netta näki vaarinsa ihan juuri. Kun rakas taatani, minun isoisäni, kuoli yllättäen vajaa 16 vuotta sitten, tunsin pitkään syyllisyyttä siitä, että en ollut käynyt häntä katsomassa lähipäivinä, vaikka asia oli ollut monta kertaa mielessä.

Netan fiiliksistä tiedän aika vähän. Kerroin hänelle asiasta puhelimitse aamulla, hän on matkalla Malesiassa. Olemme päivän aikana vaihtaneet muutaman tekstarin, illalla kuulen lisää. Toivon, että hän nostaa auringonlaskun aikaan rannalla maljan vaarille. Toivottaa hänelle kaikkea hyvää ja kiittää siitä, että vaari oli hänen vaarinsa ja muistuttaa, että sellaisena myös aina pysyy hänen sydämessään.

Kliseinen kommentti tämäkin, mutta täyttä totta: vaari haluaa Netan nauttivan. Toivon, että hän tekee niin. Onkohan meillä taipumus ajatella, että kun läheinen on kuollut, meidänkin pitää tappaa jotain itsestämme? Ainakin joksikin aikaa, vaikkapa se ilo tai yhteys toiseen ihmiseen?

Vaarilla on nyt kaikki hyvin, miksi ei saisi olla meilläkin? Kiitos vaari!

Mainokset

Tekijä: Lenita Lehtonen

Minusta on ihana ihmetellä elämää ja ihmisiä, kirjoittaa ja höpöttää. Intohimoni on auttaa ja palvella. Rakastan luontoa ja autan ihmisten hylkäämiä koiria. Olen työskennellyt vuosikymmeniä viestinnän, koulutuksen ja hyvinvoinnin parissa. Olen toiminut pitkään yrittäjänä ja viestintäkonsulttina. Koulutukseltani olen merkonomi ja terveystieteiden maisteri.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s