Jatkatko toimimattoman perheen perintöä?

Tiedätkö, että Alkoholistien aikuiset lapset -ryhmiin ovat tervetulleita kaikki, joiden lapsuudenkodissa on ollut mitä tahansa häiriöitä. Näihin päiviin oletin, että toiminta on tarkoitettu nimensä mukaisesti vain alkoholistien aikuisille lapsille.

Ystäväni valaisi asiaa ja uteliaisuuteni heräsi. Kävin seuran nettisivut läpi ja varsinkin ongelmalista teki suuren vaikutuksen. Päätin kokeilla.

Takana on yksi tapaaminen, joten en tietenkään voi vielä varmaksi sanoa, onko AAL minun juttuni. Oli todella kiva käydä ja erittäin mielenkiintoista kuulla muiden tarinoita. Uskon jatkavani käyntejä.

Olen viime vuosina päässyt huikeasti eteenpäin. Lapsuus on kuitenkin jättänyt sen kokoiset jäljet, että tekemistä riittää. Olen kuullut monen arvostamani amerikkalaisen menestys- ja ihmissuhdevalmentajan nostavan AAL:ää esille, joten uskon, että sen toiminta on erittäin tehokasta. AAL-ryhmiin voi hakeutua missä kehitysvaiheessa ja minkä ikäisenä (aikuisena) tahansa.

Palvelu on maksutonta. Tosin pöydällä on lipas, johon kukin voi laittaa halutessaan jotain. Näillä tuotoilla hoidetaan teet ja tilavuokrat.

Oli uskomatonta huomata, miten yhteneväisiä ongelmia minulla on ollut ja edelleen on alkoholistien lasten kanssa. Toisaalta se on aivan ymmärrettävää. Meitä yhdistävät esimerkiksi hylkäämisen kokemukset, joita voi tulla lapsena niin monesta suunnasta. Minun kodissani oli muun muassa työholismia. Osa ongelmistamme on varmasti seurausta mahdollisesti jopa vaietusta, sukupolvien takaisesta alkoholismista. Ongelmat kun siirtyvät sukupolvesta toiseen, kunnes joku haluaa muutosta ja alkaa hoitaa itseään.

Väkivallasta valoon

Iltalehdessä oli juttu siitä, miksi nainen jää väkivaltaiseen suhteeseen.

Ajattelen, että ihminen ei koskaan anna toisen kohdella itseään huonommin kuin itse kohtelee itseään.

Väkivaltaisessa suhteessa molemmat aliarvioivat ja halveksivat itseään. Molemmat ovat uhreja ja saavat siitä jotain. Onko niin, että naiselle ei oman itsensä henkinen solvaus riitä, vaan hän tarvitsee toista satuttamaan itseään vielä enemmän? Molemmat uhrit tuntevat syyllisyyttä ja odottavat rangaistusta.

Mielestäni apu löytyy siitä, että ihminen alkaa haluta enemmän. Kun oman elämänsä ja ympäröivän maailman alkaa nähdä lahjana, haluaa antaa vastalahjan. Uhrilla ei ole voimia antaa mitään, vaikka kuinka haluaisi. Voimat ovat sen yhä pienenevän ympyrän ja valtapelin käytössä. Siinä on kaikki energia niin loppuun kulutettu, ettei ihme jos osa tasapainottaa vajetta esimerkiksi ruualla tai alkoholilla.

Jos saisin heiluttaa taikasauvaa, taikoisin meidät kaikki rakastamaan ja uskomaan itseemme. Ymmärtäisimme selkäydintämme myöten sen, että emme todellakaan voi antaa muille sitä mitä meillä ei ole. Kuten muistamme, lentokoneessakin laitetaan hätätilanteen sattuessa se maski ensin omalle naamalle ja vasta sen jälkeen lapsille.

Taikasauvani avulla me kaikki antaisimme itsellemme ja muille anteeksi, ihan oman hyvinvointimme vuoksi. Menneisyys on ohi. Voimme aidosti kiittää ja teoin ilmaista kiitollisuutemme, elämästä ja elämälle, keskittymällä vain tähän hetkeen. Olemme kaikki tehneet parhaamme. Kun voimat ovat olleet vähissä, on tullut tehtyä kaikenlaista. Eikös se ole näin ihan meidän kaikkien kohdalla?

Onneksi moni on alkanut hoitaa itseään ja luopunut siitä luulosta, että toista voisi – saati tulisi – muuttaa. Moni on saanut uuden elämän.

Haluatko nähdä enemmän hyvää?

Jossain vaiheessa minä aloin haluta. Löysin siihen hyvin yksinkertaisen keinon. Se on muuttanut minun ja monen muun maailman. Menetelmää ylistää myös miljardien omaisuuden luonut Oprah Winfrey, yksi Yhdysvaltojen vaikutusvaltaisimmista ihmisistä.

Ala kiittää. Kirjoita päivittäin, illalla tai aamulla, vähintään viisi asiaa, joista voit olla kiitollinen. Kun tätä tekee säännöllisesi, samalla tavalla kuin hoidat hampaiden harjauksen, tulokset ällistyttävät.

Jollekin voi alussa olla jopa vaikea löytää viisi asiaa, joista kiittää. Pian alkaa kuitenkin nähdä, että niitä on kaikkialla. Mihin ajatuksensa keskittää, sitä tosiaan saa lisää. Hyvät asiat hoitavat mielen lisäksi kroppaa. Hyvä olo rentouttaa kaikin puolin.

Teen itse harjoituksen iltaisin. Uskon, että kun näin kiittelen ennen nukkumista, niin nukunkin paremmin. Myös uneni ovat muuttuneet. Olen niissä yhä harvemmin hämmentynyt tai peloissani. Arvelen iltapuuhallani olevan keskeinen vaikutus tähänkin. Taas yksi kiittämisen aihe lisää =)

Ehkä kuitenkin kaikkein upeinta on se, että hyvä ruokkii hyvää myös ihan käytännössä. Sitä alkaa useammin hymyillä ohikulkijalle ja tarjota apua sitä tarvitsevalle. Kun antaa hyvää, saa hyvää. Kehä pyörii. Ihmeiden oppikurssissa sanotaankin hienosti, että antaminen ja saaminen ovat sama asia.

Olen viime aikoina vähän fuskannut. En kirjoita kiitoslistaa, vaan hoidan harjoituksen ajatuksissani tai ääneen. Kirjoittaminen on kuitenkin varmasti tehokkain keino, ja sillä tavalla kannattaa ilman muuta ainakin aloittaa. Mistään kuuriluonteisesta hokkuspokkuskonstista ei ole kysymys, ainakaan minun kohdallani. Jos menee monta päivää, että en tee harjoitusta, kiittämättömyyteni lisääntyy. Se taas näkyy muun muassa niin, että olen negatiivisempi ja epävarmempi.

Epävarmuudesta tuli mieleeni, että kun huomaa miten paljossa hyvää sitä loppujen lopuksi kylpee, se lisää varmuutta siitä, että elämä todellakin kantaa, minuakin. Tulee turvallisempi ja luottavaisempi olo. Se jos mikä rentouttaa. Rohkeus lisääntyy ja pääsee nopeammin yli tilanteista, joissa asiat eivät menneet niin kuin halusin.

Kiitollisuusharjoitusta voi tehdä kuka vain. Hän, jolla on paljon kiitettävää tai hän, jolle ei nyt just tule mitään mieleen. Viimeksi mainitulle annan muutaman vinkin.

Kiitos kevään tulosta. Kiitos linnun laulusta. Kiitos, että soitin äidille. Kiitos kassaneidin hymystä. Kiitos ruuasta. Kiitos työkaverin tuesta. Kiitos että olen niin hyvässä kunnossa, että voin tehdä lenkin. Kiitos siitä, että päätin lähteä lenkille. Kiitos, siitä että avasin oven naapurin mummolle. Kiitos, että pesin pyykit. Kiitos, että annoin aikaa itselleni. Kiitos siitä, että minulla on katto pääni päällä tänään.

Erikoisinta kiittämisharjoituksessa on se, että kun tätä aikansa tekee, lähes kaikesta voi kiittää. Uskomatonta mutta totta!

Vaari kuoli eilen

Toissapäivänä lopettelin kirjoitukseni kysymällä, että ehkä kuolema ei ole loppu, vaan jonkin uuden alku. Eilen sain tiedon tyttäreni Netan vaarin kuolemasta.

Runsas viikko sitten laskiaissunnuntaina kävimme yhdessä vaaria moikkaamassa. Emme mitenkään aistineet tulevaa, sillä hänellä oli asioita kesken ja työn alla, muun muassa taulun maalaus. Toisaalta keho kävi kyllä kovilla, keuhkot olivat erittäin huonossa kunnossa. Hän ei valittanut.

Huumoria heittelimme ja sitten jossain välissä satuin kysymään, onko sinulla haaveita. Vaari vastasi ei, mutta toiveita kyllä. Mitä toivot meiltä, kysyin. Toivon teille kaikkea hyvää elämässä, sanoi hän. Tarkoitin, että mitä toivot meiltä, jatkoin. Hän sanoi, no juuri tällaisia juttuja: te tässä nyt ja tämä kukka, jonka toitte. Se oli myös hienoa, kun tulit yllättäen ja toit sen ristikkolehden ja se kun sain Netalta Pariisista kortin. Tällaiset pieneltä vaikuttavat asiat ovat minulle todella suuria, hän sanoi.

Tässä on se perintö, jonka uskon vaarin meille jättäneen. Siinä tilanteessa tuskin vaari itse, emmekä Netta ja minä ainakaan, ajatelleet, että tuon vanhan miehen yksinkertainen ja lämmin viesti oli viesti kaikkien yksinäisten ja vanhusten puolesta. Miksei myös lasten tai kenen tahansa. Pienet asiat ja aikaa, muuta en kaipaa.

Tunnen suurta iloa siitä, että minulla oli lapseni isänisän eli entisen avomieheni isän kanssa mutkattomat välit. On tosi ihanaa, että Netta näki vaarinsa ihan juuri. Kun rakas taatani, minun isoisäni, kuoli yllättäen vajaa 16 vuotta sitten, tunsin pitkään syyllisyyttä siitä, että en ollut käynyt häntä katsomassa lähipäivinä, vaikka asia oli ollut monta kertaa mielessä.

Netan fiiliksistä tiedän aika vähän. Kerroin hänelle asiasta puhelimitse aamulla, hän on matkalla Malesiassa. Olemme päivän aikana vaihtaneet muutaman tekstarin, illalla kuulen lisää. Toivon, että hän nostaa auringonlaskun aikaan rannalla maljan vaarille. Toivottaa hänelle kaikkea hyvää ja kiittää siitä, että vaari oli hänen vaarinsa ja muistuttaa, että sellaisena myös aina pysyy hänen sydämessään.

Kliseinen kommentti tämäkin, mutta täyttä totta: vaari haluaa Netan nauttivan. Toivon, että hän tekee niin. Onkohan meillä taipumus ajatella, että kun läheinen on kuollut, meidänkin pitää tappaa jotain itsestämme? Ainakin joksikin aikaa, vaikkapa se ilo tai yhteys toiseen ihmiseen?

Vaarilla on nyt kaikki hyvin, miksi ei saisi olla meilläkin? Kiitos vaari!

Rakkaat lapsemme

Voimalassa, TV1, keskusteltiin lestadiolaisäideistä ja synnyttämisestä. Otti korvaan, kun lestadiolaisäidit useamman kerran mainitsivat, että uskovalle naiselle lapsi on lahja.

Kenelle lapsi ei ole lahja? Tyttäreni on ihan mieletön lahja minulle, mutta upeita ovat hänen ystävänsäkin. Lapset ovat lahjoja naapurin mummolle ja lapsettomalle Markku-sedälle.

Minkälaista uskoa se onkaan, kun näkee erivärisen tai toiseen uskontoon kuuluvan lapsen lahjana? Olisi hienoa kasvaa siihen pisteeseen, jossa ei enää ole niin väliä, kenen lapsista on kysymys.

Sitä paitsi, eikö meissä kaikissa asu myös se lapsi. Rakastettavaa piisaa! Vai mikä se lahjan pointti on?

Onko elämäsi vaikea vai helppo?

Mitä tuumit, jos väitän, että se riippuu siitä, kumman olet valinnut? Jos olet eri mieltä, oletkohan tehnyt valinnan, kuten useimmat meistä, tiedostamattasi?

Tämä on hyvä uutinen, sillä aina voi valita toisin. Kysymyshän ei ole siitä, mitä meille tapahtuu, vaan siitä, miten me siihen suhtaudumme. Puhun omasta kokemuksestani.

Minun elämäni perusviritys on ollut vaikeus ja synkkyys. On minulla ollut paljon hyviä ja mukavia hetkiä, mutta perusta oli sellainen suru- ja vihamielinen. Asuin todella pienessä boxissa, joka koko ajan muuttui vain pienemmäksi. Lopulta siellä ei mahtunut edes hengittämään kunnolla. Mutta en minä sitä tajunnut. Pelkäsin vain kaikkea mahdollista, enkä tajunnut sitäkään =).

Silloin tällöin sain voimia – sen verran, että uteliaisuus voitti pelon. Kurkistin sieltä ahtaasta poterostani ja sain viitteitä siitä, että asiat voivat olla toisin. Kaiken tämän pimeyden keskellä jokin pienen pieni liekki valoi minuun silloin tällöin uskoa, että olen hyvä ja minun tehtäväni on toteuttaa sitä. Mutta tässä ahtaudessa se ei onnistu.

Oli kevät ja ensimmäisen kerran moneen vuoteen kuulin lintujen laulavan. Aloin harjoittaa kiitollisuutta ja anteeksiantoa. Sitä teen kiitollisena edelleen.

Vaikka mikään muu ei oikeastaan muuttunut kuin kykyni suhtautua ajatuksiini uudella tavalla, niin koko maailmani on muuttunut ja muuttuu koko ajan paljon helpommaksi ja kauniimmaksi. Se on taianomaista!

Jos siis haluat muutosta, muuta ajatteluasi.

Louise L. Hay sanoo: Laihdutuskuurit eivät toimi. Laita negatiiviset ajatuksesi dieetille, painosi hoitaa itse itsensä.

Tiedämme ihmisiä, jotka todella ovat vaivojensa vankeja. He puhuvat tauotta asiasta ja ajattelevat vain sitä. He muuttuvat sairaudeksi. He antavat sille kaikkensa, lopettavat elävältä elämänsä, lakaten toteuttamasta itseään. Sitten on niitä, joilla on ihan sama sairaus tai vaiva, ja he elävät rikasta ja täyttä elämää.

Vaikea kuvitella Aira Samulinin voivottelevan vanhuuttaan. On vaikea kuvitella hänen voivottelevan yhtään mitään. Lienemme yhtä mieltä siitä, että hänelle ikääntyminen ja ikä merkitsevät jotain ihan muuta kuin useimmille meistä. Sen saa mitä tilaa =) Ehkä meidän kannattaisi kyseenalaistaa ja uudelleen määritellä sellainenkin sanonta kuin: vanhuus ei tule yksin.

Jospa kuolema ei ole loppu, vaan jonkin uuden alku? Onko olemassa asiaa, johon ei voi löytää monta näkökulmaa?

Alistuja ja alistaja yhteen soppii!

Erkki (nimi muutettu =) suuttuu nyt ihan helvetisti, huudahti ystäväni kauhistuneen näköisenä. Hän oli juuri tajunnut myöhästyvänsä reilusti kumppaninsa kanssa sopimastaan tapaamisesta.

Saman tien hän tarttui paniikissa puhelimeen, kertoi tilanteen ja pyysi anteeksi. En kuullut mitä toisessa päässä sanottiin, mutta voin kuvitella. Tilannetta ei yhtään auttanut se, että mitään todella vakavaa ei ollut sattunut. Asiat eivät vain menneet, kuten oli ajateltu. Ystäväni oli aidosti pahoillaan, mutta kuulustelu ja syyttely jatkui ja jatkui.

Minun olisi helppo tuomita se toinen, ja sanoa, että jätä ny helvetissä toi jätkä. Mutta mieleen nousi sanonta: vakka on kantensa valinnut. Niinhän se on, aina, eiks vaan? Sitten kun ei enää ole, toteamme että kasvoimme eri suuntiin….

Miksi me suostumme noihin valtapeleihin? Annamme pois voimamme kerta toisensa jälkeen. Suljemme silmämme, petämme itsemme. Sen jälkeen sitten tarvittaessa petämme kaiken ja kenet tahansa, kunnes väsymme. Tässä vaiheessa osa aukaisee silmänsä ja haluaa muutosta.

Puolisoni voi olla ihana ihminen, olenhan minäkin. Mutta hänellä voi olla tarve alistaa tai alistua. Toinen niistä on minulla. Näillä eväillä tasapuolisen ja toimivan liiton rakentaminen on valitettavasti mahdotonta, kokeiltu on. Asiaa ei helpota sekään, että useimmiten alistuja on alistaja jossain toisessa ihmissuhteessa ja alistaja alistuja.

Kun alamme hoitaa itseämme ja teemme ratkaisut siltä pohjalta, elämämme muuttuu. Ajatus rakkaudesta niin myötä- kuin vastoinkäymisissä sopii loistavasti meille kaikille suhteessa omaan itseemme ja kaikkiin muihin.

Minulla ja Jari Sarasvuolla on paljon yhteistä

Raha ei todellakaan näytä tuovan onnea. Satuitko katsomaan Arto Nybergin ohjelmaa, jossa Jari Sarasvuo oli vieraana?

Sarasvuon kommentti siitä, että suomalaiset eivät osaa tuntea iloa, paitsi vahingoniloa, oli paljastava.

Kyseessä on Sarasvuon kohdalla varmasti vain ohimenevä vaihe, mutta sitä on silti herkullista maistella. Sitä paitsi, noin voimakkaat ”vaiheet” ovat kyllä todella rankkoja ihmiselle.

Sarasvuon upea kollega Michael Neill on sitä mieltä, että onni ja ilo ovat meissä ihan niin kuin nenä ja pää. Me emme vaan salli itsemme nauttia niistä. Se näkyi myös Sarasvuossa. Ja jos me emme ole onnellisia, emme halua muidenkaan olevan. Vai mistä kumpuaa ajatus ja tarve heittää kommentti, että suomalaiset eivät osaa tuntea iloa, paitsi vahingoniloa?

Konsultti Sarasvuo tuskin haluaa levittää meikäläisille uskomusta suomalaisten huonommuudesta muihin nähden. Viisaillakin miehillä saattaa olla tarve pistää muutkin kyykkyyn, jos kokee olevansa siellä itse. Meidän siis todella kannattaa vaalia hyvää oloamme, ihan jokaisen.

Kommentti paljasti mielestäni voimakkaan hyväksytyksi tulemisen tarpeen. Samoin kuin sen, että Sarasvuo on todella samaistunut tekemiseensä, ikään kuin hänen arvonsa tulisi lähinnä tekemisen tai siis onnistumisten kautta. Ja onnistuminen tarkoittaa tässä sitä, että asiat menevät omien odotusten mukaan. Ihan kuin itsestäni kirjoittaisin. Voitko sinä löytää itsesi tai itseäsi tästä?

Byron Katie sanoo: Jos minulla olisi rukous, se olisi tämä: Jumala säästä minut rakkauden, hyväksynnän ja arvonannon himolta.

Me näemme sen mitä haluamme ja me kerromme niitä tarinoita, joita haluamme; sinä, Sarasvuo ja minä. Vahingoniloisille toivon voimaa ja intoa tarttua tunteeseen ja tarkastella itseään. Ja ihan kaikille, myös Jarille, toivon uskoa ja luottamusta itseemme – huolimatta siitä mitä meissä, meille ja ympärillämme tapahtuu.

Teen pahaa, kaipaan siis rakkautta

Luin Louise L. Hayn kirjan You can heal your life. Kirjaa on myyty yli 35 miljoonaa kappaletta ja se on käännetty monille kielille. En tiedä, onko se saatavilla suomeksi.

Hay kertoo uskovansa siihen, että ihmiset, jotka rakastavat itseään ja ruumistaan, eivät kohtele itseään eivätkä muita pahoin. Tämä on minunkin totuuteni.

Kun kuulen puhetta siitä, että osa koulukiusaajista on sellaisia, jotka pitävät itsestään ja heillä on hyvä itsetunto, en pysty näkemystä ymmärtämään. Uskon, että pohjimmiltaan ihminen on hyvä. Kun itsensä on hyväksynyt karvoineen päivineen, ei ole mitään syytä lyödä muita, ei sanoin eikä asein.

Olen elämässäni kiusannut itseäni ja muita sekä tullut muiden kiusaamaksi. Se on jonkinlainen koukku sekin, riippuvuus. Se on raskasta elämää, sillä siinä syö itseään tiedostamattaan elävältä. Ulospääsyä ei tunnu löytyvän. Ei sitä edes halua löytää vaan jostain syystä tahtoo rangaista itseään ja tulla muiden rankaisemaksi.

Ihmeiden oppikurssissa (A Course in Miracles) sanotaan upeasti näin: jos se ei ole rakkautta, se on rakkauden kutsumista. Eikös ole hienosti sanottu? Eli se, joka kohtelee itseään tai muita huonosti, huutaa oikeastaan rakkauden perään. Kun tämän oivaltaa, näkee tuskan, jota tällainen ihminen kantaa. Jotain muuttuu totaalisesti, sillä sellaista kaveria ei tee mieli lyödä takaisin.

Me haluamme siis kaikki rakastaa ja tulla rakastetuiksi, mutta osa meistä samaan aikaan pelkää ihan perhanasti. Me pelkäämme sitä mahdollista menetystä, sitä hylätyksi tulemisen kokemusta ja tunnetta. Jotta sitä ei tarvitse kokea, me hylkäämme itse itsemme ja sitten hylkäämme muut.

Moni elää siinä tilassa pitkään, jopa niin sanottuun loppuun asti. Se on yksinäistä ja armotonta elämää. Ympärillä voi kyllä olla ihmisiä, puolisoita, lapsia, isiä, äitejä jne. Heille me annamme mallia valittajasta, eristäytyjästä, murehtijasta, tuomitsijasta, raivopäästä, itkupillistä tai mikä se meidän kiusaamismallimme onkin. Narsisteista on puhuttu paljon ja minä uskon, että myös heidän puolisonsa kuuluvat kuvaamaani porukkaan.

Oma kokemukseni on, että tästä voi päästä eteenpäin, jos niin haluaa. Se edellyttänee sitä, että ei halua tai jaksa enää elää siihen vanhaan mallin. Itse tajusin jossain vaiheessa, että olen oman ajatteluni vanki, enkä todellakaan halua antaa tällaista mallia enää itselleni enkä läheisilleni. Luojan kiitos tunnistin päässäni meuhkaavan soimaajan.

Huolimatta siitä, mitä kaikkea on tullut sanottua ja tehtyä, minulla on aina ollut jokin syvempi tieto siitä, että oikeasti olen hyvä. Aina välillä kadotin sen tunteen, mutta onneksi silloin tällöin se muistutti itsestään. Se varmaan auttoi minua uskomaan, että tästä voi oikeasti parantua.

Tätä työtä saa takuulla tehdä koko elämänsä, ellei useammankin. Mutta matkan teko on hienoa. Tärkeitä matkakumppaneita ovat kiitollisuus, anteeksianto, hyväksyntä ja irtipäästäminen. Olen matkalla pelosta rakkauteen. Vapauteen.

Louise L. Haysta vielä ja yksi hyvä vinkki

Hay kirjoitti You can heal your life -kirjan runsaat 25 vuotta sitten, mutta se on edelleen hyvää luettavaa. Hay on omassa elämässään kokenut paljon, myös kovia, ja hän on auttanut miljoonia ihmisiä. Tällä upealla yli 80-vuotiaalla naisella on meille paljon annettavaa. Hän on kirjoittanut lukuisia kirjoja, saatavilla on myös cd:itä ja dvd:itä. Suosittelen tutustumaan myös Hayn perustaman kustantamon nettiradioon Siellä voi kuunnella useita kustantamon kirjailijoita, englannin kielellä tosin.

Kuka ei pelkää huumeriippuvaista?

Katsoin kakkoselta Silminnäkijä-ohjelman, joka liittyi huumeisiin. Siinä tuli esille, että ihmiset eivät yleisesti koe huumeriippuvuutta sairautena. Myös suhtautuminen huumevieroitusta haluaviin on aivan erilaista kuin monista muista riippuvuuksista eroon pyrkiviin.

Uskon, että kyse on pelosta. Ei minua pelota tupakoiva, peliriippuvainen tai lihava, mutta narkkari kyllä. Narkkari on minulle suunnilleen kuka tahansa, jonka arvelen käyttävän tai käyttäneen huumeita. Minä en tunne huumeita, enkä käyttäjiä. Jos tunnenkin, he ovat edelleen kaapissa. En ihmettele, jos huumeidenkäyttäjä-äidit pysyvätkin siellä, jos ulostulon hinta voi olla lasten huostaanotto. Helppoa ei ole työelämässäkään olevalle, jos hoitoon hakeutumisesta eli asian paljastumisesta saattaa seurata potkut.

Ainoa kosketukseni huumeisiin ja niiden käyttäjiin on media ja se huumevalistus, jota varsinkin nuorempana sain. Ehkä voimakkaimpana mieleeni on jäänyt käyttäjien arvaamattomuus ja sekopäisyys. Mielikuvissani he ovat kaikki samanlaisia. Ymmärsin, että noin käyttäytyviä paholaisia on syytä vältellä kaikin keinoin.

Viina voi tehdä fiksusta ja filmaattisesta kaverista hullun. Varmaan kaikkien tilastojen mukaan minun kannattaisi pelätä juuri känniläisiä, jollaisiksi tyttäreni viinapäissään olevia pikkuisena kutsui. Mutta ei, niihin minä olen tottunut ja alkoholin kanssa itsekin lätrännyt. Olen suorastaan hakeutunut humalaan ja ryyppyjuhliin useammankin kerran. Tutussa seurassa tietty, paitsi että eikös tilastojen mukaan juuri se seura ole pahin? Nykyisin otan alkoholia hyvin harvoin. On mielenkiintoista huomata, että se häiritsee joitakin ihmisiä aika lailla, jopa ihan ventovieraita ravintolassa.

Minun lapsuudessani 60–70-luvuilla sisällä tupakointi oli normaalia. Viikonloppuisin äijät istuivat savupilvessä, pelasivat korttia ja vetivät kirkasta viinaa. Lopputulema oli useimmiten vähintäänkin kunnon känni. Me lapset pyörimme jaloissa. Siihen kai tottui jollain tavalla, vaikka ei se aina kivaa ollut. Mutta kun nyt kohtaan känniläisen, sellaisen laitapuolen kulkijankin, näen ihmisen. Siitä olen kiitollinen.

Onneksi en työskentele huumeiden käyttäjien enkä edes terveydenhuollon parissa. Mutta vähän pahaa pelkään, että samoja pelkoja ja ennakkoluuloja on sielläkin. Entä sitten muut huumevieroitusta haluavien lähimmäiset; sukulaiset ja ystävät sekä ne kuuluisat päättäjät? Rohkeutta ja hyviä valintoja toivon meille.

Miten yksin huumeriippuvainen mahtaakaan olla? Kait minun on helppo sanoa, mutta sanon kuitenkin, pelolla ei maailmaa paranneta, rakkaudella kyllä. Kun joku haluaa eroon riippuvuudesta, mistä tahansa sellaisesta, se on juhlan arvoinen asia. Onnittelut!