Kiitä ONNI kotiin

Onni on meissä kaikissa. Olemme tosin saattaneet ajaa sen ulos hetkeksi tai pidemmäksi aikaa. Onneksi se on uskollinen ja tulee takaisin, kun me niin haluamme.

Olen hurahtanut kiitoksen voimaan. Siitä näkökulmasta oli ilo lukea tänään Iltalehden sivuilta juttu: Tule onnellisemmaksi. Onni on senkin jutun mukaan hulluna kiitollisuuteen.

Muitakin hyviä onnen ystäviä on. Iltalehden jutussakin mainittiin monta. Taivaalle katselusta tuli mieleeni elävän tulen katselu. Kynttilä ja takkatuli ovat loistavia tunnelman kohottajia. Samoin mielen irrottavat ikävästä vikkelästi monet kauniit yksityiskohdat luonnossa, esimerkiksi veden pinta, puun runko tai kukka. Ei hassumpaa ole kuuntelukaan. Silmät kiinni kuunnella laineiden liplatusta, lintujen laulua tai hiljaisuutta.

Ystävällisyydestä ja auttamisesta ajatukseni riensi yhdessä oloon. Miten hyvää tekevätkään yhdessä pelaaminen ja leikkiminen sekä höpöttäminen. Kosketus, hymy ja halaus ovat nannaa. Samoin se, että olemme ystävällisiä muiden lisäksi itsellemme. Annamme itselle aikaa ja teemme asioita, joista tykkäämme. Koska viimeksi kävit teatterissa?

Laulaminen, soittaminen, tanssiminen ja musiikki kaikissa muodoissaan ovat nekin onnen kavereita. Ne tuovat iloa sinulle ja minulle. Ne ovat uskomaton rauhan rakentamisen väline. Ne yhdentävät meitä ja maailmaa. Niin kuin tietysti kaikki onni.

Koiran paijaus ja eläimet yleensäkin ovat pelastaneet monen nuoren hengen. Vanhainkotien mummot ja papat ovat piristyneet ja moni pikkuinen on saanut Mustista sydänystävän.

Onni ja kiire mahtuvat huonosti samaan kroppaan. Onni on meissä, kiireen olemme keksineet. Kun ehdimme olla ja kuunnella itseämme, kun olemme valmiit vastaanottamaan, onni palaa innoissaan kotiin.

Kiittäminen on yksi nopeimmista ja helpoimmista tavoista saada onni takaisin. Kiittää kannattaa aina, kun mahdollista, mutta suosittelen harjoittamaan kiitollisuutta myös järjestelmällisesti. Ihan samalla sitoutumisella kuin harjaamme hampaammekin. Pidän tässä blogissani kiitollisuuspäiväkirjaa. Voit tutustua siihen täällä. Lisäksi olen kirjoittanut aiheesta pari juttua. Täällä niistä toinen ja toinen täällä.

Onni tulee niin monista asioita, kuuntelemalla itseään jokainen tunnistaa omansa. Olen huomannut saavani iloa myös monista sellaisista asioista, joita aiemmin vastustin. Kirjoittaminen on yksi tällainen. Ei siis kannata välttämättä uskoa sitä ensimmäistä tai sitä vanhaa ajatusta, joka tulee mieleen.

Ihmeiden kesätyöpaikka

Kaverini Kalle on opiskelija. Tuhansien muiden nuorten tavoin hän haki kesätyöpaikkaa.

Hän laittoi hakemuksen moneen suuntaan, kuten kunnollisen ja tunnollisen kaverin kuuluu. Jossain vaiheessa Kalle tunnusti itselleen hakeneensa töitä, jotka ovat ok, mutta eivät hänestä tuntuneet mitenkään erityisen innostavilta. Hänellä oli mielessä paikka, josta hän haaveili. Kalle oli kuitenkin varma, että ei sitä saisi, joten hän ei laittanut edes papereita vetämään.

Uudelleen tilannetta pohdittuaan hän päätti uskaltaa edetä haaveensa suuntaan ja teki hakemuksen toiveduuniinsa. Hän vei paperit yrityksen myymälään.

Jonkin ajan kuluttua Kalle sai soiton. Yrityksen pääkallonpaikalta soitettiin ja hänet kutsuttiin töihin. Soittaja kertoi, että hakemus herätti niin hyvät fiilikset ja myymälästäkin oli tullut erittäin positiivinen viesti, jotta tervetuloa hommiin. Kalle sai toiveittensa työpaikan. Ilman haastattelua. Työhönottaja kertoi, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän otti ihmisen näkemättä töihin. Hän oli hyvin varma valinnasta, eikä halunnut aikailemalla menettää hyvää miestä.

Itselläni ja monilla meistä on paljon kokemuksia siitä, miten asiat ovat järjestyneet ihmeellisellä tavalla. Suurimmat rajat me asetamme aina itse itsellemme. Meidän ei tarvitse tietää, miten asiat järjestyvät. Annetaan tilaa pienille ihmeille. Meidän kannattaa keskittyä siihen, mitä me haluamme ja edetä sen mukaan. Tehdä parhaamme ja luottaa, että kaikki on hyvin, kävi miten kävi.

Kalle on aloittanut työt ja on innoissaan!

Olet kuin appelsiini

Kuulin hyvän vertauksen ja haluan kertoa sen sinullekin.

Mieti appelsiinia. Tiedät minkälainen se on ulkoapäin. Se on appelsiini ulkoa ja sisältä. Koko appelsiinin sisältö on appelsiinia. Kaikki on sitä yhtä ja samaa hedelmää.

Kun alat puristaa appelsiinia, siitä tulee ulos appelsiinia ja juuri sitä kyseistä appelsiinia. Kun puristaja vaihtuu, sieltä tulee edelleen ulos vain sitä kyseistä appelsiinia, eikö vain?

Ihan sama on meidän kanssamme. Kuka sinua sitten puristaakin, ulos tulee vain sinua.

Ottaen tämän totuuden huomioon on mielenkiintoista miten usein me kuitenkin käännämme katseemme siihen puristajaan. Haluamme tietää, miksi hän puristi niin kuin puristi. Eli teki sitä tai tätä, sanoi niin tai näin.

Jos haluamme päästä eteenpäin, tutustumme siihen mitä me olemme ja mitä meistä ulos tulee.

Avaan sydämeni sulle

Miksi ihmeessä minun kannattaisi ajatella, että en rakasta sinua. Miksi en saman tien rakastaisi, vaikka en ehkä edes ole koskaan sinua tavannut?

Miten hyvää tekee ajatus siitä, että maailma on tulvillaan rakastettavia ihmisiä ja minä saan rakastaa heitä. Voi jopa olla, että ajatukseni välittyy heille ja antaa voimaa. Rakkaus on mahtava rukous. Miltä sinusta tuntuu ajatus siitä, että minä täällä rakastan sinua?

Jos se ärsyttää, siinä on sinulle jokin viesti. Jos haluat tietää mistä on kyse, jää maistelemaan tunnetta toviksi. Jos rakastan sinua nyt, rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet. Pitäisikö minun tavata sinut ensin määritelläkseni oletko rakkauteni arvoinen? Mitä mittareita käyttäisin?

Olisiko ensivaikutelma sellainen? Nenän muotosi, sukupuolesi, hymysi tai äänesi? Ehkä haluan tietää, kuinka paljon sinulla on pankissa rahaa tai mitä teet työksesi? Mitä kouluja olet käynyt, milloin hoidit hampaasi viimeksi, mikä on suhteesi vanhempiisi? Osaatko nauraa, kuunnella ja miellyttää minua?

Onko rakkaus tekoja? Kun puhumme parisuhteista, kuulemme usein ihmisten sanovan, että alussa hän otti minut niin ihanasti huomioon, vei syömään ja puhui kauniita asioita. Nyt kaikki on toisin.

Kyllä me sen sydämessämme tiedämme, että ei rakkautta ansaita. Se ei ole tekojemme summa. Tänään olet rakkauteni arvoinen, huomenna ehkä et. Katsotaan miten päivä menee. Tällä ajattelulla saa kyllä itsensä kipeäksi. Lapsena tulkitsimme, että meitä rakastetaan, kun teemme sitä tai tätä. Se on jäänyt päälle. Yritämme niin kovasti, mutta…

Aika jyrkästi me toisiamme tuomitsemme. Me olemme sitä mieltä, että ”pahantekijää” ei ole syytä rakastaa. Mikä minä olen vertailemaan ja arvottamaan hänen, sinun tai omia tekojani. Rakkaus on sitä, että annan itselleni anteeksi kaiken, myös ne puukoniskut ja viillot, joita olen läheisilleni ja itselleni tehnyt. Mitä enemmän rakastan, sitä vähemmän satutan. Itseäni ja muita.

Rakkaus ei ole vaihtokauppaa. Sinä saat ajatella minusta ihan mitä haluat. Minä rakastan itseäni ja sinua, koska saan siitä mielettömästi voimaa. Sitä paitsi – lainatakseni Byron Katien sanoja – minä tiedän, että sinä rakastat minua, mutta sinä et ehkä tiedä sitä vielä.

Kenen tontilla hyörit?

Mennyt on mennyt. Ilmat ovat mitä ovat. Jokainen taaplaa tyylillään. Niinhän se on.

Käytännössä me kuitenkin herkästi sotkeudumme muiden saappaisiin. Minä tiedän miten sinun tulisi elää, toimia ja ajatella. Minä tiedän miten asiat ovat ja miten ne pitäisi hoitaa. Jos minä olen oikeassa, se tarkoittaa sitä, että sinä olet väärässä. En sano sitä noilla sanoilla, mutta sitähän se käytännössä tarkoittaa.

Onko ihme jos ”yrityksiäni” seuraa sotku? Se, jota lähdin auttamaan, joko suuttui, loukkaantui tai ystävällisesti kieltäytyi avusta eikä halua olla kaikkitietävän minäni kanssa missään tekemisissä. Minä puolestani ihmettelen, mikä siinä on kun apu ja hyvät neuvot eivät kelpaa. Otan nokkiini tai raivostun oikein kunnolla.

Mikä on tilanne minun tontillani? Enkö rohkene katsoa totuutta silmiin? Pidänkö itseni täystyöllistettynä moittimalla naapurin akkaa tai omaa siippaa? Neuvomalla tai järjestelemällä muiden asioita.

Uskon, että niin kauan kuin ihminen pyytämättä hyörii muiden asioissa, se paljastaa hänellä olevan keskeneräisiä juttuja itsensä kanssa.

Tästäkin aiheesta minulla on paljon omakohtaista kokemusta. Paljon! Omalla kohdallani kävi niin, että tajusin tällaisten episodien syövän hurjasti voimiani. Milloin olin tosi hämmentynyt, milloin raivoissani tai äärettömän loukkaantunut. Siinä ei ollut järjen hiventä.

Onneksi olin päättänyt saada voimani takaisin. Aloin nähdä samanlaista toimintatapaa monessa suunnassa. Huomasin, että ”tietäjän” omassa elämässä oli keskeneräisiä asioita. Ymmärsin, että nämä neuvomis- ja puuttumismallit ovat usein sukupolvien perintöä. Aloin nähdä itseäni heissä. Tajusin, että eivät he tahallaan. He tarkoittivat hyvää mutta… Näin ollen en voinut enää olla vihainen, en heille enkä itselleni.

Minulla on ollut tosi suuri neuvomisen ja tietämisen tarve, joten otin jopa hetkeksi etäisyyttä läheisiini, jotta saisin kierteen katki. Tapailin ja soittelin vähemmän. Minä katselin sillä välin peiliin. Järjestelin ja siivosin omaa tonttiani, siinä riittää hommaa loppuelämäksi.

Kokemukseni mukaan erilaiset ajatuskuviot auttavat. Tässä esimerkkejä: Mistä voin tietää, miten hänen kannattaa oma elämänsä elää? Jos hän on selvinnyt tähänkin asti, niin eiköhän hän selviä nytkin. En ole muutenkaan häntä jatkuvasti neuvomassa ja hän pärjää, joten tämä asia saa nyt varmasti liian suuret mittasuhteet. Puutunko epävarmuudesta, enkö luota että elämä kantaa? Olenko nyt huolissani tulevaisuudesta, joka ei oikeasti murehtimalla parane? Haluanko todellakin kahlita muita? Luulenko oikeasti tietäväni paremmin? Onko vain yksi oikea tapa, minun tapani? Aina on selvitty. Onko tämä minun asiani? Olenko mieluummin oikeassa kuin onnellinen? Mitä voin tästä oppia? Antaako tämä minulle iloa, voimaa? Kunnioitanko nyt häntä? Jaa, tontillani taitaa olla tekemätöntä työtä. Annanko hänelle näin voimia? Kannattaisiko minun mieluummin kiittää? Toistanko vanhaa kaavaa? Tämäkin menee ohi. Haluanko tällaista elämää, näitä tunteita? Tuoko tämä meitä lähemmäs toisiamme?

Sinne neuvomisen puolelle on niin helppo lipsahtaa. Nykyisin, kun teen sitä tyttärelleni, herään mielestäni aika usein ja yhä nopeammin. Kykenen nykyisin sanomaan aidosti: anteeksi puuttumiseni. Sinä olet täysi-ikäinen, se on sinun asiasi. Tee sinä niin kuin parhaaksi näet.

Ei ole pitkä aika kun huomasin ärsyyntyneenä sanovani äidilleni, että ne ovat siskosi asioita, anna hänen elää oma elämänsä niin kuin parhaaksi katsoo. Vähän myöhemmin tajusin, että siinä mentiin ketjussa. Minä neuvoin äitiä miten hän tulisi toimia. Pata kattilaa soimaa.

Loistavia opettajia ovat myös ne ihmiset, jotka ovat voimakkaasti reagoineet puuttumisiini. Meni kauan ennen kuin tajusin tämän! Heitä minun on kiittäminen. Kiittäminen on muutoinkin päivän sana. Puuttumalla, tietämällä ja neuvomalla emme näe sitä kaunista joka on. Kiittämällä ja hyväksymällä me näemme aivan toisenlaisen maailman ja aivan toisenlaiset lähimmäiset.

Kun näin tyttäreni Netan vaarin viimeisen kerran, olisi ollut niin helppo alkaa saarnata hänelle tupakan poltosta. Aiempi minäni olisi tehnyt niin, mutta minäpä en! Mille tunnetasolle saarnaamiseni olisikaan kääntänyt viimeisen tapaamisemme. Ja minkälainen maku siitä olisikaan Netalle ja minulle jäänyt.

Sanottakoon vielä, että eihän siinä mitään pahaa ole, jos ihminen tykkää neuvoa. Se on ihan ok, jos neuvoja arvostaa sitä, että jokainen valitsee omat ajattelu- ja toimintatapansa. Olennaista on sekin, että neuvoja neuvoo vain niitä, jotka haluavat häntä kuulla. Neuvoja voi esimerkiksi pitää blogia 😉

Miten ihanan vapauttavaa on myös sen ymmärtäminen, että minun ei tarvitse olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka asiallisista pyynnöistäni huolimatta valitsevat minun ja valintojeni tuomitsemisen. Voin sanoa ystävällisesti, kiitos mutta ei kiitos.

Alkoholistien aikuiset lapset -tapaamisissa on puhuttelevat loppusanat:

Jumala suokoon minulle
tyyneyttä
hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa,
rohkeutta
muuttaa mitkä voin, ja
viisautta
erottaa nämä toisistaan.

Miten niin toista ei voi muuttaa?

Aina välillä kuulen tämän kysymyksen. Mikä ihme tuo on? Kuinka paljon olenkaan itse yrittänyt muuttaa muita? Usein ihan suoraan, mutta varmasti ennen kaikkea tiedostamattani.

Meidän on niin vaikea antaa toisen tehdä hölmöyksiä tai jopa pahastikin loukata itseään. Sivusta näemme tilanteen ”selkeästi” ja haluamme vain toisen parasta. Haluamme auttaa. Pelastaa.

Mitä tulee ihastuksiimme, emme me ole ihastuneita häneen vaan mielikuvaamme hänestä. Mielikuvamme on niin voimakas, että aluksi näemme sen, emme häntä. Tätä emme tietenkään tiedosta. Sitten alkaa vaan tulla ja tapahtua kaikenlaista. Me petymme ja vaadimme muutosta. Me haluamme, että hän muuttuisi sellaiseksi kuin me olimme hänet kuvitelleet. Ihmettelemme mikä on, kun sitä ei tapahdu. Sotkua seuraa.

Totta kai me voimme auttaa toista muuttumaan, jos hän meiltä siihen apua pyytää. Meidän on hyväksyttävä, että muutos tapahtuu hänen tahtiinsa ja tavallaan, ei meidän. Niinkin voi käydä, että hän ei muutu, ei vaikka haluaisi tai olisi meille niin luvannut. Sekin on hänen asiansa. Meidän on se hyväksyttävä. Hyväksyminen ei tarkoita vaatimista, nalkutusta tai murjotusta. Se tarkoittaa sitä, että kaikki on hyvin, kävi miten kävi.

Kyllähän me sen tiedämme, että muutumme vain jos itse sitä haluamme. Tiedämme miltä tuntuu, kun joku yrittää ”takoa” järkeä päähämme. Haluamme olla niiden lähellä, jotka hyväksyvät meidät sellaisina kuin olemme. Haluamme olla heidän kanssaan, jotka eivät valita meille eivätkä murehdi puolestamme. Se on viisastakin. Negatiivisuudessa kykenee hädin tuskin hengittämään. Muutu siinä sitten.

Meillä on paljon perusteita sille, miksi jonkun kannattaisi tai pitäisi muuttua ja mielellään heti. Tähän sopii hyvin seuraava vertauskuva. Jos sinulla on kädessäsi kukka, jossa on nuppu, miten käy kun yrität avata sen?

Muutos on sitä, että me pidämme huolta itsestämme. Muutamme ajatuksiamme ja teemme ratkaisuja, jotka ovat meille hyväksi. Tunsin avioparin, jonka mies joi. Nainen tuumi vuositolkut, että hän ei voi jättää miestä, koska tämä ei pärjää. Kun vaimo sitten lopulta lähti, mies lopetti ryyppäämisen.

Oletko itsesi paras ystävä?

Minä uskon vahvistuslauseisiin. Niitä pyörii päässä joka tapauksessa, joten miksi en tietoisesti valitsisi omiani. Positiivisia ja juuri kulloiseenkin vaiheeseen sopivia.

Ne, joita olemme pyörittäneet vuosikausia, voivat olla aika ikäviä. Useimmat niistä ovat jäänteitä lapsuudesta. En osaa. Ei sinusta ole siihen. Olen tyhmä. Katso mitä sait taas aikaan.

Suosittelen, että lataat kovalevyllesi korvaavaa tavaraa. Monet rakentavat vahvistuslauseita halujensa ympärille. Aika usein ne liittyvät rahaan.

Jos et vielä ole itsesi paras ystävä, ehdotan, että aloitat siitä. Suunnittele itse juuri sinulle sopivat tekstit, tässä kuitenkin muutama esimerkki.

Tuli mitä tuli, kaikki on hyvin.
Hyväksyn itseni.
Elämä on lahja, minä olen lahja.
Voin joka päivä paremmin ja paremmin.
Olen turvassa, kaikki on hyvin.
Odotan hyviä asioita.
Olen avoin kaikille mahdollisuuksille.
Rakastan elämää ja elämä rakastaa minua.

Jauha omaasi ahkerasti. Louise L. Hay suosittelee toistamaan hyväksyn itseni -vahvistuslauseen 300 kertaa päivässä kuukauden ajan.

Ja hei, pussaillaan peilikuvaamme. Mitä vaikeampaa se on, sitä parempaa se tekee. 😉

Pidä loppusi mielessä

Haluatko tietää mitä todella elämältäsi haluat? Saat sen selville, kun pidät loppusi mielessä, vinkkaa Sonia Ricotti.

Mistä haluat, että sinut muistetaan? Kirjoita muistokirjoituksesi. Tee se kolmannessa persoonassa. Lenita oli mahtava äiti jne. Kirjoita teksti ja käy sitä läpi. Jos haluan jäädä muistoihin mahtavana äitinä, mutta minulla ei ole aikaa Netalle tai käytän yhteisen aikamme käskyttämiseen ja neuvomiseen, olen aika kaukana siitä mitä todella haluan.

Ricotti kertoo muistokirjoituksen tekemisen johtaneen lopulta siihen, että hän jätti silloisen työnsä yritysjohtajana. Muistokirjoitus vie niin lähelle ydintämme, että se voi johtaa suuriin muutoksiin. Jossain syvällä itsessämme tiedämme nämä tärkeimmät arvomme. Jos emme elä niiden mukaan, se pukkaa pintaan tyhjyyden tunteena, voimattomuutena, ahdistuksena, levottomuutena, ärtymisenä tai jopa fyysisinä oireina ja sairauksina.

Käymällä läpi muistokirjoitustamme voimme nähdä asioita monesta suunnasta. Ajattelemmeko, toimimmeko ja olemmeko yhteydessä muihin oman etumme mukaisesti. Kaikilla elämämme osa-alueilla.

Moni kokee vaikeaksi tietää, mitä ovat omat tärkeimmät arvot. Muistokirjoitus tuo ne esille vähän niin kuin vahingossa. Tämä on hyvä harjoitus myös silloin, kun olet jo isojen valintojen edessä.

Onko lapsesi koukussa tavaraan?

Lapsi, kuten moni meistäkin, kokee olevansa yhtä kuin tavaransa. Meillä on se mersu tai muu, joka on juuri nyt niin hemmetin tärkeä. Sitä ei malta antaa muiden ajaa, saati lainata. Jos sitten jostain syystä joudumme siitä kokonaan luopumaan, on tilanne todella vakava. Tarkoitin edellä ”aikuisia”, mutta mietipä sitä, kun joku yrittää ottaa 3-vuotiaalta hänen rakkaan mersunsa hetkeksi pois. Siitä on leikki kaukana.

Tyypillistä on, että se mersu, laukku tai lakki tuo iloa ja lohtua vain hetken. Kohta on saatava uutta ja lisää. Lisää, lisää, lisää. Kuulinkin, että 80 prosenttia amerikkalaisista ei saa autoa talliin, koska se on niin täynnä muuta tavaraa. Ei olla kaukana tästä meilläkään.

Mitä enemmän lapsille tulee ikää, sitä kalliimpia tavaroita he yleensä tarvitsevat. He oppivat myös haluamaan tarkemmin ja enemmän. Kiva kehä! Ja jos se jatkuu vuosikymmenet, niin onhan se tosi rankkaa. Eikä vain meille.

Itselläni on ollut tapana matkustella tyttäreni kanssa. Miten monta matkustuspäivää olemmekaan käyttäneet shoppailuun. Hoh hoijaa. Ei ihme, jos neiti tykkää tavarasta ja varsinkin vaatteista.

Jos keräät ja säilytät kamaa, mieti mitä viestiä se lapselle välittää. Jos ostat lapselle hullun lailla joululahjoja, kannattaisiko ostaa viiden sijasta yksi, vaikka sitten vähän kalliimpi. Jos harrastat shoppailua ja tutustutat lapsesikin siihen, funtsi mihin se todennäköisesti johtaa. Jos taistelet tavarasta puolisosi tai sukusi kanssa, mitä samalla opetat lapsellesi. Jos vaihdat vaatteita moneen kertaan tehdessäsi valintaa, miten lapsi sen ymmärtää? Jos olet hurahtanut merkkeihin, tyyleihin tms., mitä annat pikkuiselle silloin? Jos taas kohtelet tavaraa huonosti, välität vahvaa viestiä silloinkin.

Kevät ja kukkaset ovat tulossa. Eckhart Tolle antoi hyvän vinkin, jolla voi auttaa pieniä lapsia. Sen sijaan, että poimimme kukkia luonnosta, annamme niiden olla ja ihailemme niitä. Annamme niille huomionne. Kannattaisiko äitienpäivänä tehdä yhdessä reissu metsään? Lapsi saa kokemuksen, jossa emme haali itsellemme, vaan annamme olla ja nautimme.

Toinen erinomainen keino on kierrätys. Kun lapsi näkee, miten laitamme omat tavaramme kiertoon, se alkaa tuntua hyvältä ja oikealta. Kun kerrot siitä, miten paljon nämä vaatteet ja muut ilahduttavat saajaansa, hän saattaa syttyä antamaan lelun tai pari. Hän haluaa myös tuottaa iloa sille pikkuiselle jossain. Kun kiität häntä hienosta työstä ja ajatuksesta, saattaa irrota enemmänkin. Näin omasi alkaa oppia luopumista, antamista ja jakamisen iloa.

Itse olen kiitollinen siitä, että opin nuorena lainaamisen taidon, puolin ja toisin. Sen takana on oikeastaan ajotaitonikin. Lainasimme myös vaatteita. Ei kaikkea kannata hankkia itselle. Siellä seisoo Lapissakin tuhansia hienoja kämppiä käyttämättöminä kuukausitolkut. Olen saanut vuokrata tai oikeastaan lainata paria sellaista ja olen siitä hyvin kiitollinen. Miten paljon jaettavaa meillä onkaan.

Saaminen on kivaa, mutta antaminen on vähintään yhtä kivaa.

Petturi opettaa luottamaan

Vein yöllä koiran ulos. Aulassa tuli vastaan humalainen pariskunta. Pepe tervehti naista, mutta juoksi hädissään karkuun miestä, joka yritti ystävällisesti lähestyä sitä. Se on erikoista käytöstä Pepeltä.

Viisitoista minuuttia myöhemmin kuulin mieletöntä raivoa ja kovaa paukuttelua pariskunnan asunnosta. Sitä jatkui ehkä tunnin ajan. Mies siellä ulvoi. Pepe ilmeisesti heti vaistosi kaverin piilossa olevat fiilikset.

Pepe, kuten monet muutkin koirat, suhtautuu varauksella humalaisiin. Hiprakkakin riittää herättämään koiran epävarmuuden. Koira on viisas. Ihminen, joka on kännissä, vaikka pienessäkin, ei ole kotona. Jo pelkästään se, että huomiokyky on heikentynyt tarkoittaa, että luotettavuus on kysymysmerkki.

Me haluamme luottaa toiseen ihmiseen. Se voi olla meille lähes pakkomielle. Se vie kykymme käyttää vaistojamme ja halun nähdä selvätkin merkit. Taudin kuvaan kuuluu, että me pelkäämme luottaa. Ennen pitkään saamme todennäköisesti sitä mitä tilasimme. Hän käy vieraissa, käyttää rahaa väärin, sanoo pahasti tai mitä sitten pelkäsimmekään. Huomiomme on tietoisesti tai alitajuisesti vain hänessä tai siis nimenomaan siinä, mitä hänestä ajattelemme. Hän on varmaan samanlainen kuin exäni. Kohta hän varmaan toimii, kuten viimeksi. Kaikki miehet ovat samanlaisia. Ei kai hän vain nyt…

Luottamuksessa on ennen kaikkea kyse itsestä. Luotanko itseeni? Hyväksynkö itseni? Olenko itselleni uskollinen? Jos vastaus edellisiin kysymyksiin on kyllä, mikä hätä minulla voisi olla?

Voiko sinuun luottaa -kysymys kannattaa esittää nimenomaan itselle. Me ajattelemme usein, että luottamuskin tulee ulkoa. Haluamme kuulla toisen sanovan, että voit luottaa minuun. Olen sinulle aina uskollinen. Me haluamme kuulla nuo sanat enemmän kuin mitään muuta. Sitten jotain tapahtuu ja me loukkaannumme. Näytelmä saa alkaa.

Kuka on pettänyt kenet, jos odotan työriippuvaisen alkavan tehdä vähemmän töitä? Entä silloin kun odotan kaverin, joka ryyppää, alistaa, valehtelee jne. muuttuvan?

Sinä lupasit, sinä lupasit. Siinä pieni lapsi itkee tai huutaa. Se on lapsuudesta lähtevä kaava, jota me nyt aikuisina vailla järjen hiventä toistamme.

Lupauksen antaja on voinut olla vilpitön. Hänkin on taas pettänyt itsensä. Hän haluaa antaa hyvää, varsinkin sinulle, mutta sitten kävi taas niin. Hän on sydämestään hyvä ihminen, mutta ei ole vielä valmis muuttumaan. Kysymys on hänen ongelmastaan. Meillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Jokainen kulkee täällä oman tiensä ja omaan tahtiinsa. Tämän ymmärtäminen on järisyttävä kokemus.

Sille, joka on valmis muutokseen, taas minulle kävi näin -ajatus on suuri mahdollisuus. Se kannattaa ottaa kiitollisuudella vastaan. Se kertoo missä on kehittämisen paikka.

Me saamme näitä oppimispaikkoja kunnes opimme. Mitä voimme oppia häneltä? Miksi vedimme puoleemme toisiamme? Mitä yhteistä meillä on? Kyvyttömyytemme asettaa rajamme, hyväksyä itsemme, ilmaista tunteitamme? Tapamme ottaa asiat henkilökohtaisesti, riistää vapautta tai olla olosuhteiden vankeja? Pyrkimyksemme muuttaa toista, syyttely, tuomitseminen, pelko, ahdistus jne.?

Jos joku pettää luottamukseni, se ei ole paha asia. Jos haluan ottaa vastaan, saan paljon. Siinä on ajatusteni tarkistamisen ja uusien valintojen paikka. Tämä on mielestäni viisas tapa ajatella jo sen vuoksi, että emmehän me koskaan voi kontrolloida toista ihmistä. Ja tuskin me sitä oikeasti sydämestämme haluaisimmekaan.

Tuskin meitä rassaa se, että joku petti. Meitä satuttaa se, miksi petin itseni, miksi luotin, miksi valitsin hänet. Tämän voi ajatella toisinkin päin. Kaikkien näiden ihmisten avulla meillä on mahdollisuus kasvaa. Ehkä meitä harmittaa sekin, miksi emme oppineet nopeammin.

Kaikella on tarkoituksensa.

Olin lähes kymmenen vuotta ensimmäisessä pitkässä liitossani. Varsinkin viimeiset vuodet olivat tosi rankkoja. Tyttäremme oli yksivuotias, kun muutimme erillemme. Jos suhde olisi päättynyt paljon aiemmin, minulla ei olisi rakasta tytärtäni. Miten paljon olenkaan saanut ja oppinut sekä tyttäreltäni että hänen isältään. Ja mitä kaikkea vielä saan ja mitä kaikkea voin sen myötä vielä antaa. Samoin kuin tyttäreni, hänen läheisensä ja mahdolliset jälkeläisensä, mitä kaikkea he mahtavatkaan antaa ja saada. Kaiken tarkoitus ei välttämättä selviä saman tien saati yhden elämän aikana.

Uskon, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin.