Ei saa mennä kalliolle, älä mene ruohikkoon, siellä voi olla käärme. Nautin olostani ihanassa kevätauringossa meren rannalla, kun taakseni tulivat istumaan isä, äiti ja pieni tyttö.
Tytöllä ei ollut juuri yhtään liikkumavaraa. Neiti ei ollut vilkas, mieluummin hyvin rauhallinen. Siitä huolimatta ei ja älä olivat tiuhaan toistuvat sanat. Rauhallisia vanhemmat olivat vain kun tyttö istui kiltisti paikoillaan. Isälle oli tärkeää saada kuva äidilleen pusun poskelle moiskauttavasta tytöstä. Kun homma ei oikein pikkuista kiinnostanut, vetosi isä ensin äidin tunteisiin ja kun sekään ei tuottanut tulosta, hän lupasi palkkioksi pususta karkkia. Johan alkoi yhteistyö sujua.
Taas tuli Raamattu mieleen ja sieltä sanat: Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Itse olen äitinä tehnyt paljon, paljon asioita, jotka olisin totta vieköön voinut tehdä toisin. En siis väitä olleeni yhtään parempi.
Otin tapahtuman esille siksi, että minua kiinnostavat sekä rajat, jotka olemme ympärillemme rakentaneet, että usein erikoinen suhteemme ei-sanaan. Me emme uskalla epäonnistua, joten emme edes yritä. Me emme uskalla kysyä, koska emme välttämättä saa haluamaamme vastausta. Me emme ota riskiä, koska jotain yllättävää saattaisi sattua. Kun jokin menee toisin kuin odotimme, me syytämme joko itseämme tai muita.
Vain tekemällä voimme onnistua. Kysymällä saamme mitä haluamme, kunhan kysymme riittävän monelta. Kokeilemalla opimme. Vastoinkäymisistä vahvistumme. Vanhempamme tekivät parhaansa. Eivät he osanneet ajatella, että heidän hyvää tarkoittava suojelunsa estäisi meitä aikuisina elämästä. Pitäisi meidät kiinni tutussa ja näennäisesti turvallisessa.
Mieleeni tulevat Reino Helismaan upeat sanat: Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa ja kun lentää siivin valkein niin kuin joutsen.
:
Lenitan juttuja 