Ei saa mennä kalliolle, älä mene ruohikkoon, siellä voi olla käärme. Nautin olostani ihanassa kevätauringossa meren rannalla, kun taakseni tulivat istumaan isä, äiti ja pieni tyttö.
Tytöllä ei ollut juuri yhtään liikkumavaraa. Neiti ei ollut vilkas, mieluummin hyvin rauhallinen. Siitä huolimatta ei ja älä olivat tiuhaan toistuvat sanat. Rauhallisia vanhemmat olivat vain kun tyttö istui kiltisti paikoillaan. Isälle oli tärkeää saada kuva äidilleen pusun poskelle moiskauttavasta tytöstä. Kun homma ei oikein pikkuista kiinnostanut, vetosi isä ensin äidin tunteisiin ja kun sekään ei tuottanut tulosta, hän lupasi palkkioksi pususta karkkia. Johan alkoi yhteistyö sujua.
Taas tuli Raamattu mieleen ja sieltä sanat: Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät. Itse olen äitinä tehnyt paljon, paljon asioita, jotka olisin totta vieköön voinut tehdä toisin. En siis väitä olleeni yhtään parempi.
Otin tapahtuman esille siksi, että minua kiinnostavat sekä rajat, jotka olemme ympärillemme rakentaneet, että usein erikoinen suhteemme ei-sanaan. Me emme uskalla epäonnistua, joten emme edes yritä. Me emme uskalla kysyä, koska emme välttämättä saa haluamaamme vastausta. Me emme ota riskiä, koska jotain yllättävää saattaisi sattua. Kun jokin menee toisin kuin odotimme, me syytämme joko itseämme tai muita.
Vain tekemällä voimme onnistua. Kysymällä saamme mitä haluamme, kunhan kysymme riittävän monelta. Kokeilemalla opimme. Vastoinkäymisistä vahvistumme. Vanhempamme tekivät parhaansa. Eivät he osanneet ajatella, että heidän hyvää tarkoittava suojelunsa estäisi meitä aikuisina elämästä. Pitäisi meidät kiinni tutussa ja näennäisesti turvallisessa.
Mieleeni tulevat Reino Helismaan upeat sanat: Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa ja kun lentää siivin valkein niin kuin joutsen.
:
Lenitan juttuja 
Hyvä kirjoitus. Itse olen kasvanut rajattomassa perheessä nuoruuteni, kun äitini sairastui ja isäni oli työnarkomaani. Kipeiden kasvuvaiheiden ja liian isojen risken oton jälkeen olen saavuttanut tasapainon ja onnen tavallisesta elämästä, mutta henki siinä meinasi mennä. Olen siis toisen ääripään ihminen menneisyydeltäni.
Vanhempana olen työstänyt menneisyyttäni ja koetan äitinä ammantaa kokemuksistani kasvatustyöhön asioita.
TykkääTykkää
Hyvä pointti Jarna! Kiitos, että otit asian esille.
Tuli mieleen tästä sekin, että näissä perheissä tosiaan toimitaan täysin eri tavoin, mutta taustalla molemmissa on ymmärtääkseni paljon pelkoa. Rauhattomuutta ja epäluottamusta.
Se voi olla piilossa, mutta ei lapsilta. Nurjapuoli on se, että pelko tarttuu ja leviää nopeammin kuin rutto. Ja se tosiaan on salakavala. Pelko on kuin tappava tauti, jota ei tiedä kantavansa.
Työnarkomaani on erityisen mielenkiintoinen, sillä hän on usein todella kieltänyt asiat ja saa palkintoja (materiaa) ja hyväksyntää ahkeruudelleen ja yrittämiselleen. Yhteys itseen ja muihin on tosi erikoisella pohjalla. Kaikki on vaihtokauppaa.
Pelko vie kyvyn tuntea. Näin ollen rakkauden osoitukset ovat erikoisia nekin. Olen itse ollut työnarkomaani ja elin lapsuuteni sellaisten vanhempien kanssa. Olisi mielenkiintoista kuulla, että miten sinä näet ne rajat? Taustalla minulla on tässä ajatus, että mihin olisikaan aidolla, avoimella ja hyväksyvällä ilmapiirillä ja yhdessäololla päästy? Lämmöllä ja läheisyydellä?
Ajattelen, että tärkeintä vanhemmille on pitää hyvä huoli itsestään. Olla itsensä paras kaveri ja sen jälkeen vaalia parisuhdettaan, jos sellaisessa elävät. Kun hyväksymme itsemme ja rakastamme itseämme levitämme hyvää oloa ihan pelkällä läsnäolollamme.
Koskaan ei ole liian myöhäistä. Voi olla, että meillä on nuori, joka oireilee jo pahasti. Parasta mitä silloin voimme tehdä, on katsoa totuutta silmiin. Kokemukseni mukaan peiliin katsominen onnistuu vasta, kun oikeasti uskomme, että olemme aina tehneet parhaamme. Olemme tehneet parhaamme sillä tietoisuudella ja niillä voimilla, jotka meillä on sinä hetkenä ollut.
Olemalla itsellemme hyviä ja armollisia voimme kohdata totuuden. Kun me muutumme, mitä tahansa voi tapahtua!
TykkääTykkää
Anteeksianto ja hyväksyminen ovat avaimet kaikkeen. Ilman niitä ei pääse eteenpäin.
Isäni on edelleen työnarkomaani ja se on surullista. Hän on uhrannut maallisen mammonan alttarille kaiken: mahdollisuuden tutustua lapsiinsa ja lapsenlapsiin, koko tunneskaalan ja elämän.
Työnarkomania on erittäin hyväksytty sairaus. ”Täytyy takoa kun rauta on kuumaa” on isäni motto. Jos rauta ei ole niin kuumaa, on ”mentävä läpi harmaan kiven” eli selviydyttävä. Raha tuo hänelle turvaa. Hän ei edes raski käyttää sitä oikein mihinkään, vaan hautoo tilillä.
Ymmärrän että isäni on sairas. Se että hänen sairautensa tuhosi äitini ja hajotti perheemme on ollut kovan työn takana hyväksyä, mutta olen hyväksynyt.
Itselläni raha on käänteisesti melko merkityksetöntä. Toki sitä pitää olla välttämättömään, mutta siinä se. Olen nähnyt kuinka sen palvominen tekee onnettomaksi.
Itse annan lapsilleni elämyksiä, syliä, turvallisia pettymyksiä, puhalluksia pipeihin, suukkosia, peittelyä yöunille…Onneksi äitini antoi kaikkea tuota ennen sairastumistaan, joten minulla on ollut terve malli.
Ja edellisen kommenttisi loppukaneetti kattaa kaiken: vain itse muuttumalla voi muuttaa asioita.
Traumojen kehän voin katkaista vain minä, ei kukaan muu. Ja olen onneksi sen tehnytkin.
TykkääTykkää
Kiitos koskettavasta viestistä Jarna!
Vaikka tarina on rankka, on tuo loppu ihana. Olen iloinen kaikkien läheistesi ja sinun puolestasi, että olet katkaissut tuon kehän. Ei tarvita kuin yksi ihminen joka muuttuu. Seuraukset ovat valtavat. Sinähän et tule edes näkemään kaikkia vaikutuksia, sillä muutos vaikuttaa moniin seuraaviin sukupolviin. Vau!
On todennäköistä (siis noin yleisesti), että toisella työholistin vanhemmista oli joku rankka riippuvuus. Molemmat vanhemmat olivat uhreja. Sitäkin kehää ja asetelmaa on menty usein monta sukupolvea molemmissa perheissä. Jos on riippuvuus monille jonkinlainen selviytymismalli, niin on myös uhrin rooli. Molemmat ovat mielestäni valintoja, vaikkakin tiedostamattomia sellaisia. Meillä on kaikilla jonkinlaisia riippuvuuksia.
Mikä on suurempi lahja, jonka voisit lapsillesi, tuleville sukupolville ja itsellesi antaa? Ei kyllä heti tule mieleen. Rakastan sitä Ihmeiden oppikurssin sanontaa, että antaminen ja saaminen ovat sama asia.
Sinä et anna vain omillesi, sinä annat myös meille. Rakkaudessa kasvaneella on hyvät edellytykset nähdä myös ympäristönsä, ottaa vastuuta ja vaikuttaa silleen terveellä ja sydämellisellä tavalla. Kiitos meidän kaikkien puolesta!
Jos joku tuntee piston sydämessään, se on ihan oikein. Vitsi vitsi. Kaikki on hyvin. Elämä on siitä ihanaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä, ei koskaan!
TykkääTykkää