30 päivää ilman

Minulla on edelleen kova eli jotenkin pakonomainen tarve neuvoa – auttaa. Olen tietoisesti työstänyt asiaa jo jonkin aikaa. Onneksi en sentään enää jakele neuvojani tarjoilijoille ja muille asiakaspalvelijoille. Tein sitä paljon.

Homma karkaa yhä käsistä välillä ystävien ja tuttavien kanssa. Ystävyys, ystävällisyys, ei ole neuvomista, paitsi silloin kun neuvojani kysytään. Haluan nähdä kykenenkö todella luopumaan tästä ominaisuudestani ja vielä kiinnostavampaa on, mitä tulee tilalle. VAU!

Koska asia on minulle nyt erityisen tärkeä, päätin ottaa 30 päivän kuurin. Se tarkoittaa, että kiinnitän asiaan erityistä huomiota, vältän neuvomista 30 päivää ja samalla nautin tästä seikkailusta. Katselen sivusta, mitä se minulle tekee ja miltä tuntuu. Miten se vaikuttaa yhdessäoloon ihmisten kanssa. Olen innoissani kokeilusta, sillä tällainen hallitsematon käyttäytyminen syö voimiani.

Olen luopunut monista asioista ja tehnyt luopumista eri tavoin. Moni tapa tai asia on jäänyt ihan itsestään seurauksena jostain muusta muutoksesta. Viime syksynä olin kolme kuukautta kokonaan ilman alkoholia. Se oli kiva kokeilu. Kävin sinä aikana usein baarissa laulamassa karaokea. Rahaa säästyi ja olin aina seuraavana päivänä urheilukunnossa.

Runsas vuosi sitten lopetin kahvin. Päätin vain kokeilla, ilman painetta. En ole sen päivän jälkeen kaivannut kahvia. Olin riippuvainen eräästä nenäsuihkeesta useita vuosia. Runsas vuosi sitten lopetin sekin. Se kävin hyvin helposti. Se oli jopa hämmentävän helppoa. Onnistuin näissä varmaan juuri siksi, että minulla ei ollut paineita. Minun ei ollut PAKKO onnistua, päästä mihinkään. Elin vain sitä ja kutakin hetkeä.

Siitä on muutama vuosi kun tajusin, että jotkin asiat joita teen, ovat verrattavissa nopeaan känniin. Ensin on tosi kivaa ja jonkin ajan kuluttua erittäin huono olo sekä kropassa että mielessä. Selän takana puhuminen, juoruilu ja vahingonilo ovat tällaisia – minulle. Toinen mielikuva, jota usein käytän, on ilmapallo. Se sellainen ruttuinen, jossa ei ole yhtään ilmaa. Aloin kokea, että puhuttuani pahaa muista olin kuin tuo ruttuinen ilmaton pallo. Tajusin antavani voimani pois. Pelkkä tiedostaminen auttoi muutokseen tässä asiassa.

Kuulin eilen Wayne W Dyerin kertovan, että hän on 30 päivää ilman sokeria. Kun hän pohti moisen kokeilun aloittamista, hänelle tuli mieleen monta syytä miksi ei voi luopua sokerista. Hän on kirjoittanut tekosyiden lopettamisesta kirjankin. Minä taidan kokeilla seuraavaksi suklaata. Se on minulle kuin alkoholi alkoholistille. Jos sitä on kämpässä, se on syötävä.

Ajattelen, että kaikki sellaiset asiat ja tavat, joihin olen samaistunut tai riippuvuussuhteessa, ovat etäisyyden ottamisen arvoisia. Näitä ovat sellaiset asiat, joita minun on pakko tehdä tai saada. Minun on pakko auttaa häntä, pakko ajatella sitä, pakko saada kahvia, pakko valittaa, pakko katsoa tämä tv-ohjelma jne.

30 päivän testauksessa ei ole kyse mistään tipattoman tammikuun kaltaisesta katumus- tai ylimenokuukaudesta. Suosittelen testausta niille, jotka haluavat seikkailla ja nautiskella matkasta. Tämä on löytöretki itseen. Kun horjumme, kannustamme itseämme, emme moiti. Tämä on peli ja leikki, jonka tulokset voivat olla ihmeelliset.

Eikä tässä tarvitse aloittaa suurilla panoksilla. Jos koet, että sinun on pakko vastaanottaa, lukea ja kantaa ulos ilmaisjakelulehtiä, testaa kuukausi, onko se totta. Voit koska vaan napata sen ei ilmaisjakelua -lapun pois luukusta ja elämä jatkuu vanhaan malliin. Neuvoo hän, joka haluaa päästä eroon neuvomisesta =) Olen kyllä ihan tosissani, mutta tämä blogi ja työni ovat niitä paikkoja, joissa neuvominen ovat ok.

Mainokset

Tekijä: Lenita Lehtonen

Minusta on ihana ihmetellä elämää ja ihmisiä, kirjoittaa ja höpöttää. Intohimoni on auttaa ja palvella. Rakastan luontoa ja autan ihmisten hylkäämiä koiria. Olen työskennellyt vuosikymmeniä viestinnän, koulutuksen ja hyvinvoinnin parissa. Olen toiminut pitkään yrittäjänä ja viestintäkonsulttina. Koulutukseltani olen merkonomi ja terveystieteiden maisteri.

8 vastausta artikkeliin “30 päivää ilman”

  1. Tunnen ihmisen, joka on aina neuvomassa ystäviään kuin terapeutti ja se on todella ärsyttävää. Tulee sellainen olo, että hän kuvittelee olevansa muiden yläpuolella ja muita fiksumpi ja suhtautuu ystäviinsä kuin potilaisiin. En missään nimessä sano, että sinä olisit tällainen, mutta tämä henkilö on ja sen takia en enää viitsi kertoa hänelle mitään, koska hän alkaa heti terapoida. Nimenomaan hänen ”minä tiedän kaiken” -asenteensa on ärsyttävä.

    Minäkin olen suklaaholisti! Mutta lopetin kerran suklaansyönnin kokonaan eikä se ollut ollenkaan vaikeaa. Motivaation pitää vain olla riittävän kova. Minulle suklaasta tulee selkeästi parempi mieli, joten sen takia aina lankean siihen väsyneenä tai allapäin. Onnea yritykselle!

    Tykkää

    1. Kiitos Annie! Kyllä minä voin oikein hyvin tunnistaa itseäni tuosta kuvauksesta! Mitähän kaverini sanoisivatkaan =) Jos pääsen tästä irti, saatan siis päästä lähemmäksi ystäviäni. Vähän sellaistahan tuo sinun kommenttisi lupaa…ainakin mahdollisuus on olemassa. Kiitos!

      Tykkää

  2. Tsau!
    30 päivää neuvomatta…en tiedä osaisinko itse. Tuli mieleeni, että kenties sitä alkaisi hyvin vähäpuheiseksi, varoisi puheitaan. Minulla ns. besserwisser-asennoituminen asioihin tulee helposti, jotkut ystäväni ovat siitä suoraan sanoneetkin. Viime aikoina olen kiinnittänyt huomiota nöyryyteen ja tuntuupa siltä, että sen myötä tulee myös itsestä paremmin esille kyky kuunnella. Etenkin neuvojen vastaanottamisen olen huomannut tekevän itselleni oikein kertakaikkisen hyvää.
    Lapsuudestani olen ominut piirteen, että kaikki pitäisi itse tietää, osata, vähintäänkin selvittää ITSE. Ekaluokkalaisena tappelin äitini kanssa siitä, että millainen on kaunokirjoitus R. Sekoitin sen K:hon, vaan virheen huomattuani (ja itselleni vihdoin myönnettyäni) aloin vain kirjoittaa oikein, äidilleni en koskaan myöntänyt olleeni väärässä 🙂
    Vaan niin, oikeastaan tuntuu vähävähältä armolliselta se, ettei minun tarvitse kaikkea tietää. Toisaalta, elämä on ollut sellaista, että on joutunut/saanut kohdata jos jonkinmoista, joten helpostihan sitä tulee toisten tilanteeseen samaistuttua ja olisi tavallaan aika ”epäystävällistä” olla jakamatta omia huomioitaan vastaavassa tilanteessa oltuaan. Vaan niin, ehkä siinä hiukan sellainen emomaisuus korostuu ja toimiiko ystävyyssuhteet tasavertaisesti toisen ollessa kovin ”emomainen”…enpä tiedä.
    Tähän liittyen tulikin mieleeni, että tuosta voisi kyllä johtaa ajatuksen, että joko hyvin samanlaiset tai hyvin erilaiset ihmiset solmisivat tavallaan tasa-arvoisimpia ihmissuhteita. Jos elämänhistoria on hyvin samanlainen, ei kumpikaan tavallaan ole ”neuvomisasemissa” toista kohtaan ja toisaalta, jos ollaan hyvin eri lähtökohdista, molemmilla on toisistaan yhtä paljon opittavaa. Heh, heureka, loin juuri teorian toimivan ystävyyssuhteen lähtökohdista 🙂 Jep jep..
    No, tällaista ajatusta projektiisi liittyen näin työpäivän päätteeksi. Tsemppiä neuvomattomuudelle, hauskaa tutkimusretkeä itseen 🙂
    Johanna

    Tykkää

    1. Kiitos paljon Johanna! Ihanaa, että otit tuon nöyryyden esille. Aihe on niin kiinnostava, että taidan vielä jatkaa tätä kommenttia myöhemmin. Kaikkea hyvää!

      Tykkää

  3. Hei ja kiitos hyvistä ajatuksistasi,

    Missä kulkee mielestäsi mielipiteen ja neuvomisen ero?

    Pitäisikö aloittaa, että mielestäni…, olen ajatellut asian niin että…, tms.? Täytyyhän voida keskustella asioista asioina – pelkkä hymistely ja ”jees-jees-nyökyttely” ei mielestäni ole keskustelua.

    Tuntuu, että tässä ajassa pitäisi olla kaikkien kanssa vain samaa mieltä… En haluaisi itse kuitenkaan ryhtyä miellyttäjäksi tai mielistelijäksi, koska se syö sisältä ja muutun vähitellen näkymättömäksi ja alan inhota itseäni.

    Kerrotko oman mielipiteesi, miten voi keskustella omilla mielipiteillään ilman että leimautuu tosikoksi tai neuvojaksi?

    T. Nata 🙂

    Tykkää

    1. Kiitos itsellesi Nata! Tosi hyvä ja haasteellinen kysymys.

      Minäkin olen sitä mieltä, että tärkeintä on olla rehellinen itselleen. Se mikä todella on hyväksi minulle, on varmasti hyväksi myös toiselle. Itseään ei kannata pettää milloinkaan. Jos petämme itseämme, kehen voisimme sen jälkeen luottaa? Ja kuka luottaisi meihin?

      Motiivi on kiinnostava. Miksi neuvon, miksi jaan mielipiteitäni? Jos minulla on taustalla ajatus, että tiedän paremmin kuin toinen, mikä hänelle on parasta, silloin on parasta pitää suu kiinni. Samoin, jos ajattelen, että toisen pitää sitten noudattaa antamaani neuvoa. Osa meistä jopa suuttuu, jos meidän neuvojamme ei noudateta. Jos jaan mielipiteitäni siksi, että arvostelen tai en hyväksy hänen valintaansa tai näkemystään, lietson sotaa. Se repii rikki myös minua, sillä olen piilottanut sodan neuvomisen ja mielipiteen valepukuihin.

      Jos neuvomisen taustalla on pelko siitä, että kaveri ei ilman tätä suurta ajatustani pärjää, olen hakoteillä. Minun on pakko sanoa vielä tämä asia, on tätä samaa sarjaa. Jos en usko, että elämä kantaa ja hänetkin, voi minua.

      Jos minusta on tullut neuvoja ja mielipideautomaatti, se voi minun keinoni selviytyä ja hakea hyväksyntää. Jos olen riippuvainen siitä, että saan sanoa, silloin kannattaa katsoa peiliin. Miten minä voin? Olenko antanut itselleni hyviä neuvoja? Olenko kuunnellut oman viisaan minäni mielipiteitä? Olenko noudattanut niitä?

      Käsitykseni on se, että ihmiset haluavat ennen kaikkea tulla kuulluiksi ja hyväksytyiksi. Se on heidän suurin tarpeensa. Eri asia on tietysti silloin, kun he pyytävät neuvoja, kysyvät mielipidettämme. Tosin usein silloinkin he haluavat lähinnä myötätuntoa. Näin on mielestäni usein läheisten kesken. Neuvoja haetaan ja otetaan sitten mieluummin vastaan jostain muualta. Tärkeä on myös ajoitus ja aina voi sanoa, että jos joskus haluat miettiä asiaan erilaisia vaihtoehtoja, niin pohdin niitä mielelläni kanssasi. Silloin toinen voi päättää ottaako apumme vastaan ja milloin.

      Meillä on tapana ottaa asiat henkilökohtaisesti ja silloin ymmärrämme niin helposti toisiamme väärin. Me olemme valitettavasti niin samaistuneet tekoihimme ja näkemyksiimme, että haluamme pitää niistä kiinni suunnilleen loppuun asti. Sisulla, jos ei muuten. Mieluummin vaikenemme asioistamme, kuin haemme edes ammattiapua. Mutta se on jokaisen oma valinta.

      Kavereiden kesken voisimme varmaan jutella aiheesta. Sellaisessa tilanteessa kun ei juuri ole mitään neuvomisen tarvetta. Mitä haluamme tältä ystävyyssuhteelta? Miten suhtaudumme neuvoihin? Miten toimimme, jos toinen kokee loukkaantuneensa jne.

      On se aika hyvä keino sekin, että mietimme mitä itse tykkäisimme, jos joku toinen toimisi, kuten minä toimin? Tai miltä tuntuisi kuunnella sivusta, jos joku kolmas neuvoisi ystävääni tällä tavalla.

      Usein emme muista, että jokaisella on oma elämänsä. Se, että annamme toisen elää omaa elämäänsä omalla tavallaan, ei ole toisen miellyttämistä. Se on toisen kunnioittamista. Jos emme kykene kunnioittamaan häntä, meidän on syytä lopettaa suhde tai muuttaa ajatteluamme.

      Kun arvostamme toisen ihmisen vapautta olla juuri sellainen kuin on, kun kunnioitamme häntä ja luotamme häneen, emme sotkeudu hänen asioihinsa. Tiedämme, että hänellä on oma polkunsa. Ymmärrämme, että emme voi tietää mikä se on. Kun ajattelemme näin, meillä ei ole enää tarvetta neuvoa häntä ja jakaa mielipiteitämme.

      En tiedä osasinko vastata kysymykseesi, ymmärsinkö sen oikein? Laita vaan lisää kommenttia ja kysymyksiä mulle, jos jäät jotain kaipaamaan. Sori, en osannut vastata lyhyesti, kun oli tämä aihekin niin mielenkiintoinen ja monisäikeinen 😉

      Ai se vielä, että kun olemme liikkeellä todella puhtaasta sydämestä, niin uskon, että silloin oikeat sanat, hetket ja tavat löytyvät ihan itsestään, sillä olemme silloin hyvin rentoja ja yhteytemme itseemme ja toiseen on aito ja luonnollinen. Kaikki lähtee siis jälleen meistä itsestämme ja nimenomaan siitä ytimestämme 😉

      Tykkää

  4. Hei ja kiitokset Lenita kommenteistasi!

    Olen samoilla linjoilla yllä olevien ajatustesi kanssa.

    Ihmiselle kehittyy vähitellen tuntosarvet, joilla hän tunnistaa erilaiset ihmiset ja keskusteluntasot.

    Ollaanko seurassa jossa puhutaan ”vain” säästä, vai onko kavereita jotka haluavat hyvän diskurssin vaikkapa kastemadon sielunelämästä, kunhan saavat vain aikaiseksi kunnon keskustelun?

    Tästä lienee kysymys, havainnoinnista, erilaisuuden kunnioittamisesta ja tilan antamisesta. Ja jos on mukana aitona omana itsenään, niin sen pitäisi kaiken järjen mukaan riittää.

    Mutta kun aina ei kuitenkaan riitä.

    Ihmisten välillä vallitsee sosiaalinen hierarkia, joka vaikuttaa siihen, kuka ja mitä ”saa” sanoa. Tai ihmiset ovat taustoiltaan niin erilaisia, että yhteistä kieltä on vaikea löytää. Ja saisiko olla vain hiljaa ettei sitä joku tulkitsisi sitä puolestaan välinpitämättömyydeksi?

    Hiljaisuudellakin voi myös dominoida toista ja viedä tila. Se jää helposti huomaamatta tai voidaan tulkita hienotunteisuudeksi.

    Halusimme tai emme, joudumme jossakin vaiheessa elämääme vastavirtaan viestiessämme jonkun kanssa. Joskus syy on meissä itsessämme ja vain meissä. Mutta joskus, vaikka kuinka yritämme, viesti ei vain kulje niin kuin sen olemme tarkoittaneet. Rapatessa roiskuu, mutta talo saadaan siitä huolimatta aikaiseksi!

    ”Puhuminen on hopeaa, mutta vaikeneminen kultaa” sanoo sananlasku. Tämä olisi kait sitten edelleenkin se hyvä jarvoärjestys?

    Viestintäguru Osmo A. Wiio puolestaan sanoi jotakin sen suuntaista, että mikäli viesti menee perille sellaisena kuin se on tarkoitettu, niin se on ihme. Armollisesti sanottu!

    Lenita ja kommentaattorit: Kiitoksia, minulle saa antaa neuvoja! Olen kiinnostunut muiden mielipiteistä ja elämänohjeista. Omasta itsestäni on sitten kiinni, noudatanko niitä. Taidan ottaa niistä parhaimmat!

    Kesäterveisin Nata 🙂

    Tykkää

    1. Kiitos tosi paljon viestistäsi. Nousi monta asiaa mieleen.

      Ensin tuosta viestin perille menosta. Olen monta kertaa ollut ihan ihmeissäni siitä, mitä joku on vastannut johonkin kysymykseeni tai kommentoinut jotain ajatustani. Arvelen sen johtuneen siitä, että olin varustettu aika vähällä ymmärryksellä ja tietyillä odotuksilla. Minulla on ollut ilmeisesti joku tiedostamaton odotus vastauksesta ja jossain mielessä petyin, kun en saanut sitä tai edes mitään sinne päin. En myöskään ymmärtänyt, että jos esitän kysymyksen toiselle ihmiselle, minun kannattaa ajatella, että sieltä voi sitten tulla mitä vaan ;). En tajunnut, että minun kannattaa olla kiitollinen ja kiinnostunut kaikesta mitä saan, jokaisesta kommentista. En käsittänyt sitä, että vastaukseen vaikuttaa kyseisen ihmisen sen hetkiset intressit, uskomukset, kokemukset, asenne, kyky olla läsnä jne. En myöskään tullut ajatelleeksi, että ihminen ei välttämättä edes vastaa minun kysymykseeni tai kommenttiini sinällään, vaan on ehkä ottanut ajatuksestani kiinni ja vastaus on jo jonkin prosessin seuraava askel. Jos se uusi on minulle outoa aluetta, olen ollut tietysti entistä hämmentyneempi. Todellisuudessa tämä on myös suuri rikkaus! Luovaa ja vapaata ajattelua! Olisinpa vaan tajunnut sen 😉

      Kirjoittaessani tätä vastausta oivalsin samalla, että olen edistynyt tässä paljon. Antanut sitä tilaa, josta sinäkin kirjoitit, itselleni ja toiselle. Tekstini paljastaa minulle myös sen, että en oikeasti ollut kiinnostunut toisesta ihmisestä. Halusin vain itselleni ja sitä mitä kulloinkin halusin. En ollut valmis kehittymään ja oppimaan. Halusin säilyttää silloisen todellisuuteni, silloiset uskomukseni jne. Halusin kaiken pysyvän ennallaan, viis siitä, miten oikeasti voin.

      Meillä on myös taipumus kuunnella toisiamme suodattimen läpi. Nyt hän puhuu asiaa, nyt hän on ihan hakoteillä, tuon allekirjoitan. Tällainen analyysi pyörii päässämme. Jos toinen puhuu jotain tosi uutta ja yllättävää siinä mielessä, että me emme oikein hyväksy sitä, niin emme ota viestiä vastaan. Miten voisimme oppia silloin jotain oikeasti uutta? Vanhat ajatukset ja tavat tuovat sitä samaa vanhaa. Jos haluamme uutta, meidän on hyvä antaa toisen ajatusten koskettaa. Tässä kohdin tulin mieleni suositella lukemaan juttuni pelon ja vastustuksen tuolla puolen.

      Kun viesti ei niin sanotusti mene perille, se on myös viesti. Hyvä paikka esittää itselle kysymyksiä? Mitä tämä tilanne minulle opettaa? Jos löydän itseni niin sanotusta taas mulle kävi näin -tyyppisestä viestintäkatkoksesta, ei muuta kuin kysymään tuota samaa edellä mainittua kysymystä itseltä. Mitä en ole vielä oppinut? Kaikki on tarkoitettu, ollaan siis kiitollisia kaikesta. Minä olen ainakin ollut muun muassa kärsivällisyyskoulutuksessa jo pidempään ja siinäkin nämä vuorovaikutushämmennykset ovat hyviä opettajia.

      Me emme kovin mielellämme muuten esitä kommentteja itsellemme. Sanomme mieluummin toiselle, että sinä et ymmärtänyt, et sinä voi tätä ymmärtää, sinulla on niin erilainen tilanne jne. Me puolustaudumme. Voimme puolustautua vain, jos olemme sodassa. Mielenkiintoista.

      Edellisiin näkökulmiin viitaten ei ole ihme, että monet ovat sitä mieltä, että ihminen ei muutu. Se ei onneksi ole totta, mutta kyllä muutoksessa kysytään kärsivällisyyttä, nöyryyttä ja kiitollisuutta. Mutta ne eivät ole vain välineitä muutokseen vaan ne ovat sitä suurta upeaa muutosta! Vuorovaikutus tekee meistä siis mestareita, elämän mestareita. Kiito kaikille, joiden kanssa olen saanut olla tekemisissä.

      En oikein ymmärtänyt kommenttiasi tuosta sosiaalisesta hierarkiasta. Tai en halunnut lähteä sitä tulkitsemaan, voisitko konkretisoida asiaa jollain esimerkillä?

      Joo, minulle saa myöskin antaa neuvoja, nykyisin – onneksi ;). Tänne blogiin toivon myös värikästä keskustelua! Kiitos kaikista neuvoista, ajatuksista, mielipiteistä jne.

      Taas tuli pitkä viesti, vaikka pääsin vasta vauhtiin :). Kiitos Nata!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s