Minä en nyt kirjoita siitä pelosta, joka suojelee minua petoelämiltä. Kirjoitan pelosta, joka pitää minut pienenä. Pelosta, joka estää minua elämästä. Siitä pelosta, joka estää minua tekemästä parhaani. Siitä, joka estää minua olemasta sinut itseni kanssa. Joka saa minut pelkäämään pelkoa.
Kun minä tulen näkyväksi ja toteutan itseäni, olen hyväksi myös muille. Kaikki voittavat. Jo tästä voin päätellä, että pelon ei ole tarkoitettu pysäyttävän minua. Niin minä kuitenkin pelkoa pitkään luin. En voi tehdä sitä, en voi mennä sinne. Se on mahdotonta. Uskoin hassuja ajatuksiani, enkä voinut hyvin.
Mikä on pelon viesti? Mikä on sen todellinen tarkoitus? Minä uskon, että se on kutsu. Se on tie itseen, minuun. Ei ihme, että Tommy Hellstenkin on sitä mieltä, että lähelle on pitkä matka. Pelon takana on usein aarre, ellei peräti aina. Vastustus on pelon sukulainen. Senkin takana piilee suuri mahdollisuus.
Kun nykyisin sanon ei, ja mitä voimakkaammin sen teen, sitä enemmän toivon pysähtyväni ja kysyväni itseltäni, että mitäs hyvää täällä on luvassa.
Olin viime vuonna kolme kuukautta Ylläksellä. Menin urheillakseni, ollakseni ja nauttiakseni luonnosta. Kaikki tuo toteutui, mutta niiden lisäksi löysin karaoken. Ensimmäisellä kerralla olin kauhusta jäykkänä, en kuullut edes säveltä. Tajusin, että tässä on mahdollisuuteni oppia olemaan yleisön edessä. Niinpä kävin laulamassa useita kertoja viikossa. Pelko antoi minulle tietä päivä päivältä enemmän, mutta kyllä minua hävetti ja vertailin itseäni muihin tosi paljon. Sain muutakin kuin esiintymiskokemusta, muun muassa ihania hetkiä ja upeita ystäviä.
Helmikuussa aloin kirjoittaa tätä blogia. Se on sikäli uskomaton juttu, että olen pyörittänyt viimeiset 12 vuotta viestintätoimistoa ja itse kieltäytynyt jyrkästi kirjoittamasta. Hoin tosissani, että ne kirjoittavat, jotka osaavat. En kuuna päivänä tiennyt, että nauttisin siitä näin paljon tai että se olisi näin helppoa. Aloin kirjoittaa julkisesti lähinnä päästäkseni eroon siitä ajatuksesta, että mitä muut minusta ajattelevat – miellyttämisen ja hyväksytyksi tulemisen tarpeesta sekä hylätyksi tulemisen pelosta. Alussa jännitin kovasti juttujen julkaisuhetkellä. On ihmeellistä, miten nopeasti sellainen jännitys meni ohi. No, sellaisiahan ne pelot ovat. Silloin tällöin hämmennyn edelleen. Kyse voi olla vanhasta itseni ilmaisemisen pelosta, mutta välillä hämmennys paljastaa, että syyni kirjoittaa on kyseenalainen, epäpuhdas. Silloin muutan tekstiä tai otan aikalisän. Samoin minussa elävä täydellisyyden tavoittelijan muisto ottaa joskus vallan. Silloin en malta antaa jutun olla riittävän hyvä, vaan hion ja hion. Tätä tapahtuu kyllä hämmästyttävän vähän.
Maaliskuussa sain idean, että alan valmentaa ja luennoida. Minua pelotti ja minä epäröin. Tiesin, että ainoa tapa päästä eteenpäin on treenata. Loin itselleni 2,5 kuukauden työharjoittelun. Tarjosin palvelujani maksutta sinne tänne. Aloin saada lisää keikkoja ja jopa rahaakin. Minulla oli 14 keikkaa ja tilaisuuksiin osallistui yli 300 ihmistä. Huikea kokemus.
Kaikki tunteemme ovat hyviä. Niitä kannattaa kunnioittaa ja niistä kannattaa kiinnostua. Jos haluat uutta, anna pelon opettaa.
Lenitan juttuja 