Lapseni – sinä olet väärässä

Olen useita kertoja ollut läsnä tilanteessa, jossa lapsi toteaa vanhemmalleen jotain yllättävää. Joskus lapsi on keski-ikäinen aikuinen, ja monesti kyse on ollut pienestä ihmisestä. Keskityn tässä jutussa lähinnä näihin nuorempiin.

Tilanne on mennyt monesti niin, että lapsi toteaa jotain, joka hänen mielestään on tai ei ole tapahtunut joskus menneisyydessä. Tai hän kuvaa tunnetta, jonka on kokenut. Hänen vanhempansa vastaa saman tien, ettei se niin mennyt, ei ole totta tai nyt muistat ihan väärin. Lapsi alkaa jankuttaa tai vaikenee.

Kun kiellän tai mitätöin lapsen kommentin, se tuntuu hänestä taatusti hyvin hämmentävältä. Hämmennys taas on stressaavaa ja pelottavaa. Kuten tiedämme, siitä voi seurata monenlaista. Ei ihme, jos hänelle syntyy käsitys, että hänellä ei ole oikeutta omiin kokemuksiin ja tunteisiin. Hän alkaa kieltää ne eli hän alkaa kieltää itsensä. Mitä kaikkea tällaiset väärinkäsitys ovatkaan tässä maailmassa saaneet aikaan?

Lapsi ei näe sitä, mitä minä näen sivusta. Vanhempi ottaa asian henkilökohtaisesti ja kokee lapsen sanoman arvosteluna. Hän taantuu itse lapseksi, eikä näin ollen kykene siinä hetkessä olemaan vanhempi. Hän ei ole läsnä ja tukena lapselle. Hän ei kykene tulemaan vastaan, kiittämään kommentista ja kysymään ystävällisesti, että niinkö sinä asian muistat, ai sitenkö sinä asian koit?

Sen sijaan hän asettuu lapsen kanssa eri puolille eli häntä vastaan. Hän kertoo lapselle, miten asia oli ja mikä on totuus. En ihmettelisi, vaikka lapsi kokisi tilanteen pienenä hylkäyksenä. Lapsi jää joka tapauksessa hyvin yksin ja ymmärtää tehneensä jotain tosi typerää ja väärää. On aivan selvää, että hän vetää siitä omat johtopäätöksensä.

Minulla on tästä kaikesta myös paljon omakohtaista kokemusta. Tällaista se oli minun ja tyttärenikin välillä. Kun aloin kiinnittää asiaan huomiota ja hoitaa itseäni, aloin muuttua. Arvelen tänä kesänä kaksikymmentä vuotta täyttävän prinsessani olevan nykyisin sitä mieltä, että otan hänet vastaan. Vihdoin!

Heilutan taikasauvaa, eikä meistä kukaan enää ota mitään henkilökohtaisesti. Me ymmärrämme tehneemme vanhempina parhaamme ja kerrassaan odotamme ilolla lastemme tuovan esille asioita, jotka hämmentävät meitä. Me menemme tilanteeseen kiitollisina ja uteliaina täynnä rakkautta ja hyväksyntää.