Olen useita kertoja ollut läsnä tilanteessa, jossa lapsi toteaa vanhemmalleen jotain yllättävää. Joskus lapsi on keski-ikäinen aikuinen, ja monesti kyse on ollut pienestä ihmisestä. Keskityn tässä jutussa lähinnä näihin nuorempiin.
Tilanne on mennyt monesti niin, että lapsi toteaa jotain, joka hänen mielestään on tai ei ole tapahtunut joskus menneisyydessä. Tai hän kuvaa tunnetta, jonka on kokenut. Hänen vanhempansa vastaa saman tien, ettei se niin mennyt, ei ole totta tai nyt muistat ihan väärin. Lapsi alkaa jankuttaa tai vaikenee.
Kun kiellän tai mitätöin lapsen kommentin, se tuntuu hänestä taatusti hyvin hämmentävältä. Hämmennys taas on stressaavaa ja pelottavaa. Kuten tiedämme, siitä voi seurata monenlaista. Ei ihme, jos hänelle syntyy käsitys, että hänellä ei ole oikeutta omiin kokemuksiin ja tunteisiin. Hän alkaa kieltää ne eli hän alkaa kieltää itsensä. Mitä kaikkea tällaiset väärinkäsitys ovatkaan tässä maailmassa saaneet aikaan?
Lapsi ei näe sitä, mitä minä näen sivusta. Vanhempi ottaa asian henkilökohtaisesti ja kokee lapsen sanoman arvosteluna. Hän taantuu itse lapseksi, eikä näin ollen kykene siinä hetkessä olemaan vanhempi. Hän ei ole läsnä ja tukena lapselle. Hän ei kykene tulemaan vastaan, kiittämään kommentista ja kysymään ystävällisesti, että niinkö sinä asian muistat, ai sitenkö sinä asian koit?
Sen sijaan hän asettuu lapsen kanssa eri puolille eli häntä vastaan. Hän kertoo lapselle, miten asia oli ja mikä on totuus. En ihmettelisi, vaikka lapsi kokisi tilanteen pienenä hylkäyksenä. Lapsi jää joka tapauksessa hyvin yksin ja ymmärtää tehneensä jotain tosi typerää ja väärää. On aivan selvää, että hän vetää siitä omat johtopäätöksensä.
Minulla on tästä kaikesta myös paljon omakohtaista kokemusta. Tällaista se oli minun ja tyttärenikin välillä. Kun aloin kiinnittää asiaan huomiota ja hoitaa itseäni, aloin muuttua. Arvelen tänä kesänä kaksikymmentä vuotta täyttävän prinsessani olevan nykyisin sitä mieltä, että otan hänet vastaan. Vihdoin!
Heilutan taikasauvaa, eikä meistä kukaan enää ota mitään henkilökohtaisesti. Me ymmärrämme tehneemme vanhempina parhaamme ja kerrassaan odotamme ilolla lastemme tuovan esille asioita, jotka hämmentävät meitä. Me menemme tilanteeseen kiitollisina ja uteliaina täynnä rakkautta ja hyväksyntää.
Lenitan juttuja 
Kiitos taas Lenita. voi miten oikein kirjoitatkaan 🙂 oppimassa täällä ollaan itse kukin…
TykkääTykkää
Kiitos kaunis Sini. Sitä täällä kirjoittaessaan miettii, että aukeeko nää mun jutut muille. Koskettaako muita 😉 Esimerkiksi juuri tämän jutun kohdalla kävi se mielessä. Tällainen palaute on erittäin tervetullutta ja tarpeellista.
Tuosta oppimisesta tuli vielä mieleeni, että tämän juttu tuo mielestäni hyvin esille sen, että lapsemme ovat todellakin suuria opettajiamme, jos sen sallimme.
TykkääTykkää
Ja näinhän se on usein muissakin ihmissuhteissa; oma ego on joskus hyvä jättää hieman taka-alalle, keskittyä vuorovaikutustilanteeseen ja toisen sanoman huomioonottamiseen. Vanhemman olisi tärkeää ymmärtää, ettei aina se, ”mitä mieltä minä olen”, ole niin äärimmäisen tärkeää, vaan lapselle tilan antaminen.
Kaunis kirjoitus, Lenita, monet kiitokset siitä.
TykkääTykkää
Kiitos ja kiitos samoin sinulle Emilia!
TykkääTykkää
Erittäin hyvä huomio ja kirjoitus! Olen ihmetellyt, miksi niin harva tuntuu tajuavan tämän asian. Itse opin kantapään kautta eli omalta äidiltäni miten lapseen ei pidä suhtautua. En ikinä aio mitätöidä oman lapseni tunteita tai ajatuksia, ja jos väsyneenä tai erehdyksessä niin teen, yritän heti korjata tilanteen.
TykkääTykkää
Kiitos itsellesi! Ehkä alat paremmin ymmärtää, kun luet näitä juttuja. Minä kun olen tehnyt kaikki mahdolliset ”virheet” =)
Olen antanut itselleni anteeksi. Oikeastaan mitään anteeksi annettavaa ei edes ole, koska olen tehnyt parhaani niillä avuilla ja voimilla, jotka minulla kulloinkin ollut. Anteeksianto on kuitenkin se tie, sillä silloin vasta tajuaa tämän. Sisäistää sen. En ole varma, missä kohtaa olen tuon anteeksiannon kanssa, mutta siitä tilanteesta, josta aloin tätä matkaa vuonna 2003 tehdä, olen päässyt hurjasti eteenpäin.
Myös minun äitini on tehnyt parhaansa omilla voimillaan ja taidoillaan. Se on ollut vaikea hyväksyä ja siinä on minulle vieläkin purtavaa. Kirjoittaessani tätä kommenttia päässäni soivat Jeesuksen kauniit ja niin armolliset sanat: isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.
Jokainen äiti tekee jotain toisin. Olen lähes varma, että sinun äitisi on ajatellut omasta äidistään samoin. Ja jotain on muuttunut. Näin on menty varmaan sukupolvia monissa suvuissa. Itse halusin tehdä asioita eri tavalla, osan tein ja osassa olen aivan samanlainen kuin äitini. Sitten on tietysti varmasti edelleen paljon asioita, joita en vielä tiedosta.
Moni meistä lähtee liikkeelle vihasta, inhosta, säälistä tms. äitiämme kohtaan. Se on loppujen lopuksi aika huono moottori. Se on nimittäin malli, jonka oma lapsemme imee itseensä. Hän alkaa pitää sellaista luonnollisena, koska se on osa elämää. Hyvä todiste tästä ovat muun muassa nuo sukupolvien ketjut. Siellä on upeita ihmisiä, jotka ovat tehneet parhaansa, mutta katkeruus on syönyt paljon voimia. Niitä ei ole riittänyt täydelliseen anteeksiantoon ja vapauteen.
Ollaan armollisia itsellemme ja muille. Lapsemmekaan eivät edellytä meidän olevan täydellisiä. Rakkaus kantaa ja lapset ovat vahvoja. Itse haluan leikkiä enemmän ja ottaa rennosti. Kiitetään väsymystä, se on niin vahva viesti. Se kertoo, että nyt on syytä vaalia yhteyttä itseen. Antaa itselle aikaa ja rakkautta. Yhteys itseen mahdollistaa hyvän yhteyden toiseen.
Parasta mitä voi lapselle antaa, on hyväksyä kaikki se, mistä lapsi on kotoisin. Itsemme, lapsen toisen vanhemman, isovanhemmat jne.
TykkääTykkää