Syöpä saa naurattaa

Olen saanut viime aikoina syöpäuutisia aiempaa enemmän. Joka kerran tieto on yllättänyt minut, ja olen kokenut sellaisen en kestä /ei ole totta -paniikkiolon.

Erikoista ja uutta tässä on se, että tuo epätoivon tunne on mennyt nopeasti ohi. Ajattelutapani on muuttunut, minä olen muuttunut. En silti voi varmaksi tietää, mikä olisi tilanne, jos tyttäreni sairastuisi tai minä itse. Uskon kuitenkin, että jotain minussa on todella muuttunut.

Hieman hirvittää käsitellä aihetta, koska tämä on jossain mielessä meille arka ja tabu. Eikä minulla ole asiasta omaa kokemusta. Kaiken huipuksi laitoin jutulle räväkän otsikon muistuttaakseni siitä, että syöpä ei parane säälimällä, suremalla eikä vihaamalla. Se ei lannistu pakenemalla eikä välttelemällä. Syöpää sairastava ei ole yhtä kuin syöpä. Nyt on käyttöä hyvälle energialle ja ystäville.

Ajattelen, että kaikki tapahtumat ovat elämässämme opettaakseen meille jotain. Ihan samoin kuin kaikki ihmisetkin ovat. Mikään ei ole sattumaa. En tietenkään tarkoita, että haluaisin kenenkään terveyden heikkenevän oppimisen vuoksi. Olen sitä mieltä, että kun me koemme yllättäviä asioita, me kasvamme, varsinkin jos sen sallimme. Me voimme saada paremman yhteyden itseemme ja sitä kautta muihin.

Kropassamme tapahtuu koko ajan kaikenlaista. Mainittakoon, että en ole lääkäri. Ihmisen ruumis on ihmeellinen ja se hoitaa ja korjaa jatkuvasti itseään. Meillä kaikilla on kokemusta muun muassa siitä, miten pienet haavat umpeutuvat ja uusi iho kasvaa tilalle. Voin hyvin kuvitella, että meillä voi joskus olla myös jotain vakavaksi kutsuttua, joka kuitenkin korjaantuu. Emmekä edes tienneet asiasta. Toisinaan jokin sairaudeksi tunnistettava epätasapaino löytyy lähes vahingossa. Joskus elimistön ainutlaatuinen korjausjärjestelmä ei tunnu lainkaan löytävän tasapainoa. En suosittele tässä koululääketieteen kieltämistä mitenkään. Toisaalta tiedän myös muiden vaihtoehtojen tepsineen. Miksei näitä voisi käyttää rinnakkain? Tarkoitan oikeastaan sitä, että mielestäni sellainen kokonaisvaltainen parantuminen voikin tapahtua vain kun ajattelumme muuttuu. Upea nyt jo yli kahdeksankymppinen Louise L. Hay pyysi lisäaikaa lääkäreiltä, loi oman hoitosuunnitelmansa ja kuuden kuukauden kuluttua syöpä oli poissa.

Sairaus, kipu, jännitys jne. ovat viestejä. Ne kertovat, että kaikki ei ole tasapainossa. Niitä kannattaa siis kiittää. Kiitos tiedosta. Nyt on hyvä pysähtyä ja kuunnella. Keho palvelee meitä. Minä en usko taisteluun, en sen paremmin läskejä kuin sairaita solujakaan vastaan. Kaikelle sille mitä me olemme, mitä meissä on, on hyvä olla hellä. Rakkaus parantaa.

Kun sairaus havaitaan, maailma muuttuu helposti sairauskeskeiseksi. On hyvä muistaa, että suurin osa kropastamme on samaan aikaan erinomaisen terve. Siinä on taas yksi kiitollisuuden aihe lisää. Kroppamme palvelee meitä jälleen, ja mieli voi olla suureksi, suureksi avuksi. Muistaa kannattaa sekin, että se, mihin ajatuksemme keskitämme, lisääntyy. Olipa kyse asiasta tai fiiliksestä. Jos pelkään, saan lisää pelättävää jne. Olen kirjoittanut aiheesta blogissani ja lisää luettavaa saa Louisen Hayn teoksista tai vaikkapa suuren suosion saavuttaneesta Salaisuus-kirjasta (Secret).

Mikä on syövän viesti? Louise L. Hay kirjoittaa kirjassaan You can heel your life syövästä seuraavasti: ”syöpä on vaiva, joka on seuraus pitkään jatkuneesta syvästä mielipahasta, kunnes se alkaa syödä ruumista. Lapsuudessa tapahtui jotain, joka tuhosi luottamuksen tunteen. Tämä kokemus ei unohdu koskaan ja yksilö elää itsesäälin tunteessa, kokien vaikeaksi kehittää ja ylläpitää pitkäaikaisia merkittäviä ihmissuhteita. Tästä uskomusjärjestelmästä johtuen elämä näyttää olevan täynnä pettymyksiä. Toivottomuuden ja avuttomuuden tunne sekä menetykset täyttävät ajattelun ja muiden syyttäminen ongelmista on hyvin helppoa. Syöpään sairastuneet ovat myös hyvin itsekriittisiä. Minulle avain syövästä parantumiseen on oppia rakastamaan ja hyväksymään itsensä. ”

Noin kirjoittaa siis Louise Hay kirjassaan, jota on myyty yli 35 miljoonaa kappaletta. Muutaman kerran on mielessäni käynyt, että ihme, että minä en ole sairastunut syöpään tai johonkin vastaavaan. Kun kirjoitin Louisen tekstiä, se kävi todellakin jälleen mielessä. Tuo kuvaus sopii minuun täydellisesti. Ei sitä silti koskaan tiedä, vaikka kantaisin jotain tautia ja luonnollista on sekin, että tauti tulee viiveellä. Tähän ajatukseen on turha keskittyä enempää, enhän halua vetää sitä puoleeni 😉

Minä uskon, että kaikki taitekohdat ovat uuden alkuja. Uskon Louisen tavoin, että olennaista on rakastaa itseään ja hyväksyä itsensä. Koululääketieteessä hoidetaan usein seurauksia. Jos ongelma on edelleen olemassa, voi hoidettua sairautta seurata toinen tai sairaus voi uusiutua. Taas yksi hyvä syy rakastaa itseään ja hyväksyä itsensä. Ja tässä toinen huikea:

Geenimme muuttuvat, kun ajattelumme muuttuu. Näin väittää amerikkalainen tohtori, Bruce Lipton.

Syöpä tai ei, toivon meidän kaikkien elämään paljon naurua, iloa ja laulua sekä saman verran thänk juuta ja lav juuta.

Advertisements

Tekijä: Lenita Lehtonen

Minusta on ihana ihmetellä elämää ja ihmisiä, kirjoittaa ja höpöttää. Intohimoni on auttaa ja palvella. Rakastan luontoa ja autan ihmisten hylkäämiä koiria. Olen työskennellyt vuosikymmeniä viestinnän, koulutuksen ja hyvinvoinnin parissa. Olen toiminut pitkään yrittäjänä ja viestintäkonsulttina. Koulutukseltani olen merkonomi ja terveystieteiden maisteri.

8 thoughts on “Syöpä saa naurattaa”

  1. Minä olen kiitollinen aivokasvaimesta, jonka sairastin muutama vuosi sitten, koska se muutti minut ihmisenä paljon rohkeammaksi. Uskalsin vihdoin olla oma itseni ja elää ja kokea täysillä. Pelko elämää kohtaan oli poissa, kun oli käynyt lähellä kuolemaa.

    Mutta hyvä ystäväni kuoli vähän parantumiseni jälkeen aivosyöpään. Ihana ihminen, jota jäivät kaipaamaan mies ja kaksi lasta. Mikä oli sen tarkoitus? En usko, että sairaudet ovat täällä meitä opettamassa (sairaalassa oli 6-vuotias tyttö, jolta oli leikattu jo useampaan kertaan aivokasvain), mutta siihen uskon vahvasti, että henkinen ahdistus voi sairastuttaa fyysisesti ja että joskus tarvitsemme pohjalla käyntiä jossain muodossa päästäksemme irti vanhoista kahleista. Mutta se, että sairaus olisi itseaiheutettua tai jonkinlainen opetus, voi kuulostaa hyvin loukkaavalta sairastuneen korvissa. On aivan eri asia, jos sairas itse sanoo näin.

    Ja toisaalta on vaarana, että fyysisiä sairauksia leimataan psyykkisiksi. Itsekin jouduin taistelemaan saadakseni hoitoa, koska aluksi oireeni leimattiin psyykkisiksi, sillä olin muuten nuori ja terve.

    Mutta täytyy sanoa, että toivuttuani yli vuoden kestäneestä hirveästä olotilasta, osaan todella arvostaa tätä ihmeellistä koneistoa, joka pitää minut hengissä. Ero sairauden ja terveyden välillä oli niin huima.

    Tykkää

    1. Moi Annie! Kiitos paljon kommentistasi. Olet monenlaista kokenut sinäkin. Kiitos, että annat aikaasi vierailemalla ja kirjoittelemalla blogissani. Kiitos tosi paljon, että jaat kokemuksiasi rohkeasti ja avoimesti. Hienoa, että olet kunnossa!

      Viestisi herätti monenlaisia ajatuksia ja ne taas synnyttivät uusia. Tässä muutamia:

      Sairaan loukkaamisesta tuli mieleen seuraavaa. Mielestäni hymy, katse, kosketus, läsnäolo ja hyvä energia ovat parasta mitä ihminen voi toiselle antaa. Ja toivon, että annan niitä sairaille läheisilleni loppuun asti. Aina ei ole minun kohdallani näin ollut.

      Olin parikymppinen, kun vanha ihana sukulaismies kertoi vaimonsa kanssa minulle vaimon syövästä. Mitään ei ollut tehtävissä. Muistan vain kieltäytyneeni vastaanottamasta viestiä ja hokeneeni kyllä sille varmasti jotain voi. Seuraavan kerran tapasin pariskunnan vaimon hautajaisissa. Saatuni tiedon sairaudesta en käynyt heitä katsomassa kertaakaan. Minulle on sanottu, että olit niin nuori. Olin mitä olin, se juttu jäi vaivaamaan.

      Meni kymmenen vuotta ja minulle niin rakas taatani kuoli. En ollut oppinut mitään. Siinä muutama vuosi aiemmin taata aloitti joitakin kertoja keskustelun vakavasta aortan pullistumastaan ja kuoleman mahdollisuudesta. Minä en kyennyt ottamaan mitään vastaan, en suostunut keskustelemaan aiheesta hänen ehdoillaan.

      Taatan kuoleman jälkeen sentään oivalsin, että haluan olla valmis ottamaan vastaan, kun seuraava ihminen tulee ja haluaa keskustella vakavasta sairaudesta tai kuolemasta.

      Ajattelen, että minun on hyvä olla valmis ja halukas loukkaamaan sairasta, jopa kuoleman sairasta. Mitä tarkoitan tällä? Jos näen sairaan kovin hauraana tai säälittävä, pelkään niin, että en uskalla mitään. Minä lakkaan olemasta minä hänen seurassaan. Alan olla jotain muuta. Jos en siihen sopeudu, alan vältellä häntä. Kumpikaan ei tunnu hyvältä.

      Jos haluan kohdata hänet aidosti, siinä on aina se riski, että haavoitan, loukkaan. Sitä on oikea elämä. Se riski kannattaa ottaa. Minun on siis parasta ajatella, että hän on ennen kaikkea hän. Se sama ihminen, joka hän oli aiemmin. Kyllä hän kestää loukkaantumisen tunteet jne. Jos en luota häneen enää, aliarvioin ja mitätöin hänet. Eikö niin paljon ole jo muuttunut, että on hänelle parasta, että minä en muutu?

      Arvelen, että juoksemme pakoon, koska näemme vain haurautta ja sairautta. Sairas on meille peili ja me emme kestä sairautta ja haurautta itsessämme. Me juoksemme pakoon ja puolustelemme sanomalla, että emme kestä tai emme tiedä mitä tehdä, mitä sanoa. Eikö ole parempi, että keskitymme häneen sairauden sijasta ja olemme sitä mitä olemme?

      Kaikki pelon sukuiset tunteet ja ajatukset väristävät kasvoja ja tappavat hymyn ja pilkkeen silmäkulmasta. Mitä rennompia olemme, sitä enemmän saamme ja annamme. Halleluja nauru, hymy, kosketus, halaus, pilke silmäkulmassa, huumori, kauniit sanat, leikkimieli jne. Ne eivät ole vain iloa vaan ne ovat lääkkeitä! Erittäin tehokkaita sellaisia!

      Mietin sitä sairastamisen, kärsimyksen ja kuoleman tarkoitusta ja mieleen tuli seuraavat ajatukset:

      Minkälainen maailma olisi, minkälaisia me olisimme, jos lapset eivät sairastaisi tai yhtään lasta ei olisi koskaan kuollut? Jos emme koskaan olisi kokeneet lapsen kuolemaa ja sairastumista, jos ne eivät olisi mahdollisia?

      Vähän sama kävi mielessä aikuisten osalta. Jos sairastumisia ei olisi, minkälaisia me olisimme? Ja miten me sitten täältä poistuisimme? Jos meillä olisi vaikka joku poistumispäivä tai -vuosi tai että kaikki eläisivät tiettyyn ikään ja sitten alkaisi pudotuspeli. Minkälaista se olisi? Miten se muokkaisi maailmaa? Hyvää juhannusta!

      Tykkää

  2. Olin myös itse hyvin sairas ja silloin ihmiset eivät käyneet katsomassa minua. Olin tästä hyvin ihmeissäni ja loukkaantunut. Onneksi pidin itse yhteyttä ulkomaailmaan. Sairauteni on psyykkinen ja pahoissa vaiheissa todella toivoin sairastavani jotain fyysisempää sairautta, esimerkiksi syöpää. Nyt olen tajunnut että myös syöpäsairas voi jäädä yksin.

    Tykkää

    1. Hei! Kiitos viestistäsi. En voi tietää minkälaista se yksinäisyys on, mutta osaan varmaan vähän kuvitella. Olen pahoillani, että sait kokea sen. Mitä se opetti? Kuuntelin kerran erään naisen kokemuksia. Hänellä oli syöpä ja ystävät kaikkosivat. Hän loukkaantui ensin, mutta tajusi sitten, että kyse ei ole hänestä, vaan hänen ystävistään. Hän alkoi ymmärtää, että hänen ystävänsä eivät yksinkertaisesti kyenneet kohtaamaan sairasta ihmistä. Hän tajusi, että oli odottanut enemmän. Hän tajusi, että nämä ihmiset eivät olleetkaan hänen ystäviään, siinä mielessä miten hän ystävyyden määritteli. Hän tuli siihen tulokseen, että haluaa etsiä uusia ystäviä. Jokainen kulkee täällä omaa polkuaan. Se ei tee hänestä huonoa eikä hyvää. Kykymme ottaa vastaan erilaisuutta ja muutoksia kehittyy sitä mukaan, kun olemme valmiit kohtaamaan omat haavamme ja ”nurjat” puolemme. Kaikki eivät ole siihen koskaan valmiita.

      Alamme nähdä kokonaiskuvan selkeämmin, kun lakkaamme loukkaantumasta eli ottamasta asioista henkilökohtaisesti. Aina kun kirjoitan henkilökohtaisesti ottamisesta, suosittelen Miquel Ruizin kirjaa: Neljä tietä vapauteen. Ainakin minulle se oli mieletön löytö aikanaan.

      On se kyllä nurinkurista, että vakavasti sairaan tarvitsee usein olla hyvin vahva, viisas ja oma-aloitteinen, vaikka voimat voivat olla tosi vähässä. Sinäkin kuvaat tuossa pitäneesi yhteyksiä yllä – onneksi. Näistä on ihana kirjoitella. Kun siellä täällä kirjoitellaan ja puhutaan, me muutumme. Pikku hiljaa ja askel kerrallaan 🙂

      Tykkää

  3. aihe syöpä tuli minulle läheiseksi v.2001. Olin sairastunut kohdunrunko-osan syöpään ,joka ei ollut peruskontrolleista huolimatta tullut esille,vaikka oirehdin n.9 vuotta näin päättelin kysyessäni lääkäriltä kuinka nopeasti etenee tämä syöpä johon sain vastauksen noin 1cm vuodessa. Selkäkipu pakotti hakea apua ja joku fysioterapeutti suositteli hierojaa jonka rajun käynnin jälkeen tuli vuotoa,joka ei ikääni nähden ollut normaalia.
    siitä alkoi rumpa,leikkkaus-sädehoidot jättäen vaurioita sisäelimiin.Olen siitä onnellisessa asemassa ettei sairauteni ole uusinut,mutta kyllä se elämääni teki täyskäännöksen. Olin jo pidempään tutustunut vaihtoehtoiseen kirjallisuuteen ja hakenut tietoa vaihtoehdoista hoidossani. tulin siihen tulokseen että jossain vaiheessa olin lakannut rakastamasta itseäni ja näin vedin kaikenlaista sairautta puoleeni.
    Edellisistä kommentteista luin kuinka he jäivät yksin sairautensa kanssa, näin kävi myös minulle.
    Sanoin kyllä kun purin ihmisille tuntojani,että myös minulle voi soitella,ei tämä tartu vaikka yhteyttä pidettäis.
    Kait siinä tulee pelko ,josko minulle käy samoin?
    ystävähän tai läheinen voi sairastua jos hän ottaa omakseen toisen sairauden,sanoin kyllä että ottavat tämän vain asialuontoisena eikä samaistu minuun. Kaikilla ihmisillä on syöpäsoluja,mutta kaikille se ei aktivoidu sairaudeksi.Niin enpä ollut kuunnellut kehoni kieltä,mitä se oli minulle yrittäny kertoa,siksi ihmiselle annetaan aina suurempi oppiläksy :pysähdy! ja jos et sittenkään kuuntele tulee vielä suurempi mikä pysähdyttää.
    Iloa,valoa,rauhaa,rakkautta siskot!

    Mirjami

    Tykkää

    1. Hei Mirjami! Todella paljon kiitoksia, että jaoit tämän tarinan kanssamme. Tarina on ehkä huono sana, kun kyse on elämästäsi. Mutta siis sydämmellinen kiitos!

      Näyttää siltä, että et katkeroitunut. Mietin, että oliko tuossa prosessissa vaiheita jolloin huusit, että miksi minä. Miksi, miksi…Tunsitko vihaa tai muita vahvoja tunteita jossain vaiheessa.

      Onko se sitä, että me pelkäämme kuolemaa niin kovasti, että siksi emme kestä? Ajattelemme, että mekin voimme kuolla.

      Mulla on lähipiirissä yksi nuori ihana ihminen joka on sairastanut tässä ihan juuri syöpää, mutta häntä ystävät eivät ole jättäneet. Mietin, että johtuuko osin siitä kun kyse on imusolmukesyövästä ja se on lähes 100 prosenttisesti parannettavissa näillä nuorilla. Tai sitten häne ympärillään on vaan sellaisia ihmisiä.

      Eilen olin Stockalla ja mun vieressä nuori tyttö tervehti poikaa ja kysyi häneltä, että mitä sulle nyt kuuluu? Poika vastas saman tien, että mitähän tohon nyt sanois. Syöpä on siinä vaiheessa, että mitään ei voi tehdä. Tämä tappaa, jos ihmettä ei tapahdu. Ja siitä nuori mies jatkoi kertomalla asiasta lisää…että silleen. Huomasin ajattelevani, että poika ei tyttöä yhtään säästellyt. Meni suoraan asiaan? Miksi pitäisi säästää? Hyvin tyttö tuntui tolpillaan pysyvän. Nää oli arviolta 25-27-vuotiaita.

      Olen iloinen puolestasi, että sinä olet pysähtynyt kuuntelemaan itseäsi. Toivottavasti moni meistä saa siihen kimmokkeen näistä tarinoista, että kaikkea ei tarvitse käydä itse läpi. Louise Hay kertoo kirjassaaqn, että eräs nainen tuli hänen vastaanotolleen, kun sairasti jo kolmannen kerran syöpää. En osaa sanoa, miksi ihmiset sairastuvat vakaviin sairauksiin, esim. tuo nuori mies, mutta tiedän monta tarinaa, jossa ihminen kertoo, kohdelleensa itseään huonosti tavalla tai toisella ja sitten tuli tämä. Monen elämä on myös muuttunut paremmaksi sairauden jälkeen. Kaikki meissä vaikuttaa kaikkeen.

      Iloa, valoa ja rauhaa, rakkautta sinulle Mirjami ja kaikille meille!

      Tykkää

  4. Naisella kohtusyöpä on mielestäni naisena loukatuksi tulleista tunteista johtuva. Olin jo kauan sairastellut,niin ei se oikein tuntunut muulta kun sairaus muiden joukossa.vakavia sairauksia on muitakin, jotka voi johtaa kuolemaan.En syyttänyt ketään tai kysynyt miksi minä,kään
    sin sen, ettei minun olisi tarvinnut ottaa vastaan mitä koin.Olin tilannut ajan virolaiselta lääkäri-parantajalta Luule Vilmalta, joka edellytti että hänen kirjoittamiin kirjoihin olet itsesi paras lääkäri ja et ole yksin oli tutustuttava ensin. Samana päivänä kun olin leikkauksessa hän joutui virossa auto-onnettomuuteen jossa menehtyi.Otin hänen neuvoistaan vaarin ja ymmärsin että keräämäni viha, suru, pelko ja syyl-
    lisyys aiheuttivat sairauteni.Mökillä kuljin peltotiellä poistaen näitä keräämiäni asioita,luin rekreitä,lauloin ja puhuin keholleni kuinka rakastan sitä ja pyytäen anteeksi että olin sitä vahingoittanut keräämällä stressiä enkä ollut päästänyt niitä vapaaksi aikoinani ennenkuin sairastuin syöpään.Onneksi ei ollut ärhäkkää laatua,ei niin suurta vihaa minussa kuitenkaan.Kyllä kait me tänne inkarnoituamme valitsemme minkä tehtävän tulemme suorittamaan,olen ajatellut että aika rankan jakson mukaan
    tässä tällä kertaa on menty,jospa seuraava kerta helpompi valinta?Nauran paljon ja väännän vitsiä myös itsestäni!

    käyn tieni laulaen Mirjami

    Tykkää

    1. Hei Mirjami, kiitos paljon tästä viestistä. Viestiteltiinkin vielä sähköpostitse. Katsotaan jos saisin aikaiseksi jotain koostetta siitä tänne sivuille. Suuret kiitokset.

      Lenita

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s