Olen parhaani tehnyt!

Tämä juttu on sinulle, joka et ole aivan varma siitä, että olet tehnyt parhaasi. Tämä juttu on varsinkin aikuisten lasten vanhemmille.

Kun olo on epävarma, on hyvä toistella olen tehnyt parhaani -sanoja. Ihan toinen asia on sitten se, kun noita sanoja käytetään puolustautumiseen – suojakilpenä. Jotta tarvitaan puolustusta, ollaan sodassa. Mistä oikein on kysymys?

On totta, että jokainen, ihan jokainen, tekee aina parhaansa. Niillä voimilla, sillä osaamisella ja sillä ymmärryksellä, joka meillä kulloinkin on.

Tähän kannattaa pysähtyä, hengittää ajatusta sisään ja kuunnella, miltä kropassa tuntuu. Olen tehnyt parhaani. Kaikki on hyvin. Kaikki on niin kuin on tarkoitettu. Olen tehnyt parhaani niillä voimilla ja sillä ymmärryksellä, joka minulla silloin oli.

Kehotin pysähtymään tuohon ja suosittelen palaamaan siihen, sillä mielestäni moni meistä ei ole sisäistänyt asiaa ihan loppuun asti. Voimme vielä ajatella ystävämme kohdalla sen olevan totta, mutta kun tulemme itseemme, koemme syyllisyyttä. Odotimme itseltämme enemmän. Emme ole antaneet itsellemme kaikkea anteeksi.

Mistä tiedän, onko näin minun kohdallani? Edellä jo ehdotin pysähtymistä ja kehon kuuntelua. Toinen hyvä keino on, että esität itsellesi hyviä kysymyksiä.

Kun lapset haluavat jutella menneistä, minun toiminnastani ja omista tunteistaan, miten koen tilanteen? Toivotanko keskustelun tervetulleeksi vai lyönkö jarrut päälle? Olenko kiusaantunut ja sulkeutunut vai avoin ja utelias? Kuuntelenko ja otanko vastaan koko sydämelläni? Vai onko minulla tapana puolustaa itseäni ja katkaista keskustelu tokaisemalla: ”olen parhaani tehnyt”. Jatkanko selittelyä (=puolustus): Silloin ei ollut helppoa, isänne…plaa plaa plaa?

Mitä tämän tutkimusretken avulla löydätkään itsestäsi, muista taas, että kaikki on hyvin. Olet tehnyt parhaasi. Vaatii rohkeutta ja halua pysähtyä, kuunnella ja kysyä. Onnittele siitä itseäsi.

Jos luet tätä juttua, olet kiinnostunut ottamaan uusia askeleita. Jokainen etenee omaan tahtiinsa. Kun olet valmis, voit vaikka kirjoittaa lapsellesi ja sanoa, että haluan pyytää sinulta anteeksi. Olen ollut kovin epävarma ja ottanut asiat hyvin henkilökohtaisesti. Anteeksi. Muistan, että olet halunnut keskustella siitä miltä sinusta tuntui, kun minä olin aina töissä, kun sinä olit pieni. Jos vielä haluat keskustella siitä tai mistä muusta asiasta tahansa, minä olen nyt siihen valmis. Minä odotan sitä ilolla.

Se alue, jossa meillä on vastustusta, tarjoaa meille suuren vapautumisen mahdollisuuden. Kun otamme tällaisia askeleita, se vapauttaa meitä kokonaisvaltaisesti. Mieltä ja kehoa. Jännitys, joka meihin on pakkautunut, voi aiheuttaa fyysisiä ja henkisiä sairauksia, jos se ei löydä muuta ulospääsyä.

Voi olla, että lapsi on heti mukana, mutta kannattaa olla valmis myös siihen, että hän hyökkää. Hän tekee sen silloin varmasti omalla tutulla tavallaan: ivalla, vaikenemisella tms. Hän on voinut yrittää vuosikaudet, ja uusi tilanne on hänelle uusi, eikä hän ole välttämättä valmis. Se on tärkeää ymmärtää ja sallia. Hänkin tekee parhaansa. Vaikka hän on ehkä halunnut keskustella aiemmin, hän on myös oppinut meidän kaavamme toimia. Samoin kuten me olemme sen oppineet vanhemmiltamme ja he taas heidän vanhemmiltaan jne.

Vaikka lapsi ei koskaan olisi valmis keskustelemaan, se on hänen valintansa. Sinun tekosi ovat sinun valintojasi, ja sen kyllä tuntee koko kehossa, kun on ottanut oikean askeleen, askeleen kohti rauhaa ja rakkautta. Nauti siitä ja anna lapsesi olla rauhassa. Saat lisää rauhaa.

Moni aikuinen lapsi janoaa tulla kuulluksi. Odottaa mahdollisuutta kertoa äidille ja isälle oman tarinansa. Voit tehdä hänelle suuren palveluksen tarjoamalla tuon mahdollisuuden. Tarina ja tilanne voivat herättää paljon voimakkaita tunteita. Ne ovat tärkeitä, mutta kuitenkin vain tunteita. Ei niihin kuole. Paljon auttaa sekin kun ymmärrämme, että mitään ei kannata ottaa henkilökohtaisesti.

Tässä kaikessa on suuri todennäköisyys, että itse kukin pääsee lähemmäs itseään. Niin yleensä käy kun olemme rehellisiä itsellemme, tulemme näkyviksi ja toimimme sydämestä. Tästä taas seuraa se, että pääsemme lähemmäs toisiamme. Jos elämässä on mukana myös seuraavia sukupolvia, niin aivan automaattisesti pääsemme lähemmäs heitäkin. Kuin myös kaikkia muita maailman ihmisiä. Minä lupaan 😉

Koskaan ei ole liian myöhäistä ojentaa kättä, ei koskaan.

PS. Jos sinulla on tapana ottaa asioita henkilökohtaisesti, niin kuin monilla meistä on, suosittelen lämpimästi Miguel Ruizin kirjaa: Neljä tietä vapauteen. Suosittelen kirjaa ihan jokaiselle. Siinä on vain 114 sivua, joten mistään tiiliskivestä ei ole kyse.