Kohtaaminen toukan kanssa

Siinä kävellessäni huomasin silmieni yläpuolella puolen metrin päässä pienen, pienen toukan. Sillä oli kova touhu päällä.

Se roikkui varmaan langan varassa. Maahan oli matkaa vajaat pari metriä ja yläpuolella olevan puun lähimpään oksaan yli metri.

Ensimmäinen tunne oli se tuttu. Toukka on pulassa ja se tarvitsee apua. Älä huoli, järjestän asiasi kuntoon.

Otinpa sitten hieman tilaa ajatusteni ja tekojeni väliin ja sain seuraavan ajatuksen. Miten minä sinua autan? Jos lasken maahan, sinnekö olet menossa? Mitä jos laitan sinut paikkaan, jonne et laisinkaan halunnut? Menet hämmennyksestä sekaisin ihan niin kuin työpaikan perässä lähiöön muuttanut Hentusen Mikko. Entä osaanko auttaa sinua oikealla vauhdilla ja hellyydellä? Vai menetkö saman tien murskaksi. Hyvä yritys – mutta… Puuhun en sinua missään tapauksessa kykene nostamaan. Entä jos oletkin menossa juuri sinne?

Seison siinä kaverini touhua katsellen ja tajuan, että tehtäväni on olla tekemättä mitään. Olla pistämättä näppejäni asioihin, joista en mitään ymmärrä. Minun on parasta luottaa siihen, että elämä kantaa ja toivoa toukalle kaikkea hyvää.

Että se on ollut vaikeaa tällaiselle tavalliselle Lehtosen Lenitalle. Ei ole tarvinnut kohdata itseään, omia tunteitaan, kun on voinut alkaa hommiin. Ja oi sitä tietämisen määrää. Asiat pitää hoitaa näin… Sun täytyy nyt vain… jne.

Mistä minä voin tietää, millainen sinun polkusi on? Hyvä kun tietäisin omani. Se, mikä minusta näyttää pahalta mutkalta, voi olla olennainen osa sinun retkeäsi.

Se tunne, jota usein riittämättömyydeksi kutsutaan, on pitkälti suurta väärinymmärrystä, oman mieleni luomaa. Kuvitelmaa siitä, että minun tarvitsee pelastaa kaikki.