Kuuntelin taannoin ohjelman, jossa haastateltiin teinitytöistä kirjan kirjoittanutta psykologia.
Oli mielenkiintoista kuulla, että minun äitini ei ole ainoa, joka on jaksanut nähdä vaivaa hiuksistani. Usein ne ovat olleet liian tummat.
Sekä kirjan kirjoittaja että haastattelija – molemmat neli-viisikymppisiä amerikkalaisia naisia – olivat äskettäin sanoneet äideilleen, että olen pahoillani, että et pidä hiuksistani. Minä pidän niistä ja haluan, että sinä et enää arvostele hiuksiani.
Tyttärien arvostelu ei siis useinkaan pääty teini-ikään. Ohjelmassa kerrottiin, että hiusten lisäksi on kaksi muuta ylitse muiden -asiaa, joita äideillä on tapana arvostella. En muista mitkä ne olivat. Ehkä vaatetus ja paino? Jos näin on, niin ulkonäkökeskeisyytemme tulee mielenkiintoisesti esille tälläkin tavalla. Olisi kiva kuulla sinun kokemuksesi.
Jos sinulla on äiti, joka on yksi näistä arvostelijoista, uskon, että hän on tietämättään myös yksi niistä ihmisistä, joka on tullut opettamaan sinulle kykyä laittaa rajoja. Käytä mahdollisuus hyväksi.
Jos taas olet yksi moittijoista, voit saman tien valita toisin. Mitä hyvää moittimisesta seuraa? Se lienee vain hassu tapa, joka on jäänyt päälle. Sillä voi olla kova hinta. Toisaalta se vie tyttäremme meistä kauemmas ja toisaalta se antaa heille mallin ja he jatkavat samaa omien tyttäriensä kanssa.
Minä otin äidistäni mallia, mutta myöhemmin valitsin toisin. Tuntuu ihanalta sanoa Netalle, että sinulla on kauniit silmät. Nyt on aika sanoa se myös äidille, vihdoin olen siihen valmis. Hänellä on kauniit vihreät silmät, ihan niin kuin minullakin.
Lenitan juttuja 
Kiitos tekstistäsi.
Olen 4-lapsisen perheen nuorin, aikuinen tytär. Vanhemmillani on vahvat mielipiteet kaikista asioista. On hyvä, että he välittävät ja ilmaisevat rakkautensa jopa ”töksäyttämällä”, toisaalta huono, jos kyse on minun elämäni valinnoista ja heidän kulissien ylläpitämisestä.
Olen koko lapsuuteni saanut kuulla siitä, kuinka äitini värjäsi ennen häitään hiuksensa ja epäonnistui. Tämän jälkeen hän itki ja pesi niitä. (Lopputulos ei näy mustavalkoisessa hääkuvassa.)
Kun elämäni ensimmäisen kerran värjäsin hiukseni punaiseksi, äitini oli päivän hiljaa ennen kuin sanoi mitään. Kuulin vuosien -04-07 välillä monta kertaa, kuinka väriaineet voivat aiheuttaa allergioita, punainen on epäluonnollinen väri minulle ja niin edelleen. Itsellä on ollut tuohon asiaan suhtautuminen ”uusiutuva luonnonvara”. Värjäsin hiuksiani punaiseksi, kokeillen eri sävyjä melko rohkeastikin. Muilta ihmisiltä saamani palaute oli positiivista.
Lopulta hermostuin kommentointiin ja ajoin hiukseni kokonaan pois (kesäkuussa -07). Siskoni ja setäni sanoivat kaljun sopivan minulle, isä häpesi silmät päästään. Isä yritti kiertoilmauksin saada minut lupaamaan, etten tee samaa asiaa toiste. Kuitenkin varusmiespalveluksessa ajoin taas hiukseni pois. Siitä seurasi samaa paheksumista ja varovaista huomauttelua, sekä äidin että isän suunnalta.
Olin 1,5 v värjäämättä hiuksiani, koska halusin niin. Tuona aikana kukaan muu kuin äiti tai isä ei kehunut hiuksiani… Reilu viikko sitten värjäsin niitä uudestaan, koska halusin vaihtelua. En koe hiusten, vaatteiden, meikkien, korujen tai minkään muun ulkoisen seikan olevan minulle ”suoja”, vaan pikemminkin se tuo sitä naiseutta esiin, jota minussa on. Silloin kun ei tarvitse pukeutua käytännöllisesti (kuten urheillessa…), pukeuden tunteen ja olotilan mukaan.
Se, että koen olevani värjäämisteni ja muiden ulkonäköasioiden kanssa sinut, latistuu yhdellä katseella tai lauseella. Odotan ”innolla” seuraavan kerran tapaavani vanhempani, jotta he voivat taas arvostella hiusväriäni. Heidän arvostelemiaan asioita on muitakin, tämä on yksi lempiaiheista. Muita asioita on harrastukset, syöminen (ulkonäkö) sekä ystäväpiirini. Heillä on ikäänkuin oikeus puuttua tekemisiini, vaikka olen aikuinen ja vastaan itse omasta elämästäni.
En pidä kaveripiirissänikään ihmisiä, jotka kokevat oikeudekseen arvostella minua niistä valinnoista, jotka eivät ole laittomia tai vahingoita minua. Vanhempiaan on ”pakko sietää”. Mielestäni äitini on kaunis ja isäni komea, mutta ei tule mieleenikään sanoa solvausten jälkeen sitä heille. En vaan voi tehdä niin, koska se tuntuisi epäaidolta. Vanhemmat saavat arvostella lastaan. Minulla ei ole ollut ikinä tarvetta kommentoida heidän pukeutumistaan tai muutakaan. Toisille se kulissien ylläpito on niin tärkeää, että unohtavat, kenelle elämäänsä elävät.
TykkääTykkää
Moikka! Kiitos viestistäsi ja anteeksi, että vastaat vasta nyt.
Ikävää, että olet saanut tuollaista huomiota vanhemmiltasi. Luulen ymmärtäväni sitä aika hyvin ja uskon, että monilla meistä on tavalla tai toisella vastaavanlaisia kokemuksia. En tällä halua silti vähätellä kokemustasi. Itse kaipasin vuosikymmenet vanhempien hyväksyntää, kauniita sanoja jne.
Toisaalta voin samaistua myös vanhempiisi. Muistan muun muassa miten usein huusin tyttärelleni, että siivoot sitten sen huoneesi ennen kuin lähdet ulos. Taisin sanoa sen ja paljon muuta vielä ikävimmillä sanoilla. Jossain vaiheessa tajusin, että olen kuullut nämä samat ”laulut” ennenkin. Nämä eivät ole omia sanojani. Mietin, että miten monta sukupolvea, jotkut asiat ovatkaan meitä seuranneet.
Tuo tyyli oli minun tapani välittää ja rakastaa. Taustalla oli ajatus ja huoli, että jos ihminen ei osaa siivota omaa huonettaan, hän ei voi pärjätä tässä maailmassa. Mistäpä minä oikeasti voin tietää, miten ja kuka täällä pärjää ja mitä se pärjääminen edes tarkoittaa. Väitän silti, että tyttäreni on ollut minulle aina kaikki kaikessa. Olin vain totaalisesti pelon vanki.
Sitä samaa ajattelen vanhemmistasi. Häpeä, kulissit, puhumattomuus, rumat sanat, puuttuminen jne. Kaikkien noiden taustalla on pelko. Pelko sinun ja heidän itsensä puolesta. Kun olemme peloissamme, meidän on mahdoton toimia rakastavasti. Pelko syö kaiken tilan. Emme välttämättä edes tunnista sitä, koska sillä on niin monet kasvot ja samaa on menty usein lukuisia sukupolvia. Olemme tilassa jossa emme näe itsemme, toisen emmekä koko luomakunnan kauneutta. Emme usko, että elämä kantaa. Kontroloimme, puutumme, valitamme, murehdimme ja ihmettelemme miksi homma ei toimi. Kaikki tuntuu menevän vain huonompaan suuntaan. Pelko vain kasvaa.
Emme ehkä edes halua tunnistaa pelkoa, koska sitä mukaa kun tunnistamme, se alkaa hävitä. Mitä vähemmän pelkäämme, sitä enemmän meillä on voimaa ja se tarkoittaa muutosta. Vaikka kaikki muutokset ovat parempaan, me emme sitä usko, emmekä näin ollen ole niihin valmiita. Pelkäämme muutosta enemmän kuin mitään, joten pysymme siellä missä olemme aina olleet. Vaikka en usko ihmisen nauttivan siitä (sydämen tasolla), että hän moittii omaa lastaan, puolisoaan tai muulla tavoin pienentää itseään.
Koska emme ole valmiita muutokseen, siihen että löytäisimme pikku hiljaa oman ihanan itsemme, me pahoinvoimme ja oksennamme muiden päälle sanoin tai joskus jopa nyrkein. Plus, tasan varmasti kohtelemme itseäämme vielä huonommin, soimaamme jne.
Ihanaa on se, että koskaan ei ole liian myöhäistä. Olen sitä mieltä muuten, että mitään ei ole pakko sietää. Rakastaa kannattaa ja antaa anteeksi, koska se on ainoa tapa oikeasti päästä irti. Mielestäni meidän ei tarvitse olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka painavat meitä alas, olivatpa he keitä tahansa.
Olen ollut kova arvostelemaan muita. Se ei antanut mitään hyvää. Jossain vaiheessa tajuisin, että se on prosessiltaan aivan samanlainen kuin nopea känni ja kova kankkunen siihen perään. Minun kannattaa aina nähdä ihmisissä sen kauniin, joka heissä on, mutta minun ei tarvitse olla tekemisissä ihmisen kanssa, jolla on tarve arvostella. Tärkeintä on tietystsi, että itse lopettaa arvostelun. Voi olla, että ystäväkin lopettaa, kun itse muutuu ensin. Joskus taas on niin, että ystävyyssuhdetta ei ole hyvä jatkaa – ainakaan toistaiseksi. Ja toisaalta, jos en itse muutu, vedän puoleeni uusia samanlaisia arvostelijoita.
Jokainen saa täällä tehdä mitä haluaa (jos ei lakia riko), mutta kysymys kuuluu kannattaako se? Haluammeko sitä? Toisaalta kaikki me, jotka olemme haukkuneet muita, tehneet eri tavoin vääryyttä itsellemme ja muille, meidän tehtävämme on antaa se itsellemme anteeksi. Antamalla itsellemme anteeksi, voimme alkaa antaa rakkautta ja sitä varten me täällä olemme. Olemme täällä ollaksemme onnellisia – loistaaksemme. Se edellyttää sitä, että rakastamme itseämme ja muita. Olemme kaikki tehneet virheitä tai asioita, jotka tekisimme nyt toisin. Uusi elämä voi alkaa nyt! Luvassa on pelkkää hyvää!
Minä uskon, että kaikki ihmiset elämässämme ovat opettajiamme. Mitä sinä voit oppia näiltä vanhmmilta, sen on hyvä kysmys, jota sinun kannattaa itseltäsi kysyä moneen kertaan. Arvelen kuitenkin, että yksi suuri lahja on se, että ole oma itsesi sanoopa kuka mitä muuta tahansa. Se on suuri lahja, vaikka se ei tullut siinä paketissa, jossa haluaisimme sen saada. Kun on sen hyväksynyt, että edes omien vanhmpien suhtautuminen ei pysäytä (täysi-ikäistä ihmistä), en anna muidenkaan pysäyttää. Ymmärrän, että ihmiset pelkäävät. Monet ihanatkin ihmiset. Menen sinne, missä saan tukea ja kannustusta. Osaan nyt pitää omista rajoistani huolta. Arvostan kaikkia, mutta ennen kaikkea olen uskollinen itselleni.
Uskon, että juuri tästä on kyse tunnetussa sanonnassa: Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.
Pussaillaan peilikuviamme.
Rakkaudella
Lenita
TykkääTykkää