Miten tsunamista voi olla kiitollinen?

Uskon lujasti kiitollisuuden voimaan ja puhun aiheesta usein.

Ajatus siitä, että voimme kenties olla kiitollisia kaikesta, herättää paljon kysymyksiä. Taannoin minulta kysyttiin, miten esimerkiksi tsunamista voi olla kiitollinen. Haastava kysymys. Mitä sellaiseen osaisi vastata?

Sen tiedän, että ihmiset kokevat jatkuvasti henkilökohtaisia ”tsunameita”. Tapasin taannoin kaverin, joka kertoi, että toinen infarkti pysäytti ja antoi uuden mahdollisuuden. Moni on kertonut vakavan sairauden avanneen tien täydempään elämään.

Helen Keller oli kuuro ja sokea. Hän syntyi terveenä, mutta sairastui 19 kuukauden iässä. Sairaus ei kestänyt pitkään. Se vei kuitenkin näön ja kuulon. Kellerin puhettakin ymmärsivät vain jotkut läheiset.

Helen Keller oli myös kirjailija, aktivisti ja luennoitsija. Hän luki pistekirjoituksella kuutta kieltä ja kiersi maailmaa kiinnittääkseen huomiota sokeiden ja muiden syrjittyjen asemaan. Hän syntyi USA:ssa vuonna 1880 ja vieraili Suomessakin vuonna 1957. Keller tapasi useita USA:n presidenttejä ja hänen ystäviään olivat muun muassa Alexander Graham Bell, Charlie Chaplin ja Mark Twain.

Helen Keller on sanonut muun muassa näin: Kiitän Jumalaa vammoistani, sillä niiden kautta olen löytänyt itseni, työni ja Jumalani.

Lääkkeinä työ ja viina

Äidillä oli aina takki päällä, kun olimme lapsia. Näin siskoni hänet muistaa. Äiti oli koko ajan menossa.

Yhä tänään on vaikea kuvitella, että äiti istuisi kanssamme tunnin rauhassa. Kun hän tulee käymään, hän on paluumatkalla tunnin sisällä, ellei visiitin tarkoitus ole tehdä jotain.

Enoni kertoi omasta levottomuudestaan. Kun ystävät kutsuvat joulun viettoon, hän kykenee olemaan paikoillaan vain hetken. Sitten levottomuuden tunne iskee ja hän lähtee. Olo ei kuitenkaan helpota kotona, vaan sama tunnelma jatkuu.

Sekä äiti että eno ovat tehneet paljon töitä. He pitävät työtä suuressa arvossa. Työ on levottoman lääkettä. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Missäpä ei olisi. Sekä eno että äitini edelleen kertovat, että ei heillä ollut mahdollisuutta olla lastensa kanssa, koska oli tehtävä töitä. Se on heidän todellisuutensa. Enoni lääkitsee itseään myös alkoholilla.

Monen kovan työmyyrän keskeiset selviytymiskeinot ovatkin työ ja alkoholi. Jos toinen ei maistu, otetaan sitten sitäkin enemmän sitä toista.

Mallit saamme lapsuudesta. Jotkut meistä saivat viinasta lapsena tarpeekseen, joten meistä tuli niitä työhulluja. Saatamme jopa tuomita alkoholin käyttäjät. Moni meistä pelkää alkoholin käyttäjiä niin paljon, että vetää niitä puoleensa. Joukossamme on nalkuttajia, pullon etsijöitä ja pahimman pelkääjiä. Osa nautiskelee sivistyneesti harva se ilta lasin pari punaista tai valkoista. Monet naukkailevat salaa.

Kuka meistä on parempi kuin toinen? Me kaikki petämme itseämme. Mikä näistä malleista oikeasti tuo levon ja rauhan?

Millaista esimerkkiä annat?

”Katri kertoi mielissään, että ei ole koskaan tuntenut miestä, joka pitää kynttilän valosta niin kuin minä. Olen oppinut sen sinulta, Lenita.” Näin kertoi yllätyksekseni tyttäreni ensimmäinen poikaystävä Kalle, kun söimme päivällistä jokin aika sitten.

Minulla ei ollut mitään tietoa siitä, että olisin esimerkilläni vaikuttanut niin, että Kalle kopioi saman tavan itselleen. Hän oli tuolloin 15-16-vuotias. Oli ilahduttavaa kuulla siitä. Itse ajattelin ja tiedän antaneeni tuohon aikaan paljon kehnoa esimerkkiä.

Muistan miten tyttärelläni oli tapana valittaa siitä, että puhuin aina kännykkään. Myös silloin kun vein häntä kouluun. Tytön toiveet ja vastarinta eivät pysäyttäneet minua. Perustelin toimintaani kiireellä ja tärkeydellä. Sittemmin hänestä tuli samanlainen. Vastaavanlaisia esimerkkejä on lukuisia.

Me kaikki vaikutamme koko ajan toisiimme. Alle kouluikäiset lapset imevät tietämättään suunnilleen kaikki uskomuksemme, tunteemme ja tapamme. Aikuiset osaavat usein jo paremmin valita ja napsivat meiltä parhaita paloja. Ehkä tunnetuimpia ovat ruokareseptit ;). Toisaalta esimerkiksi minä aloin vielä ihan viime vuosina herkästi tupakoida, jos seurassa oli tupakoitsijoita. Samoin imuroin herkästi ihmisten tunteet itseeni.

Kalle kertoi myös oppineensa minulta sen ajatuksen, että jotta voimme rakastaa muita, meidän on ensin rakastettava itseämme. Hän kiitteli ajatuksesta olleen hyötyä. Olin yllättynyt tästäkin, sillä tuolloin en varmasti vielä itse ollut sisäistänyt ajatusta, en elänyt sitä.

Välillä on hyvä miettiä minkälainen esimerkki oikeasti olen.

Tervetuloa syömään!

Katsoin ohjelman, jossa jututettiin Lähi-idästä Tanskaan muuttanutta nuorta miestä. Hän kertoi kulttuurien välisestä erosta, johon oli lapsena törmännyt.

Kun olet Tanskassa kaverin luona ja on ruoka-aika, perheen lapset kutsutaan syömään ja kaveri odottaa yksin huoneessa. Lähi-idässä on tapa hänen mukaansa toinen. Siellä kaikki syövät yhdessä.

Miten on meillä? Tapa vaihtelee todennäköisesti perhekohtaisesti, mutta tanskalainen malli tuntuu tutulta. Muistelen törmänneeni siihen lapsena monet kerrat. Miten ulkopuoliseksi tunsinkaan yllättäen itseni? Miten tylsältä tuntui olla yksin ja odottaa? Miten hyvältä ruoka tuoksui? Miten kova nälkä minulle tulikaan?

Minulle on itsestään selvää, että talossa olevat ihmiset syövät kanssamme. En ole tosin aivan varma, että oliko niin jo ennen Netan teinivuosia, mutta uskon näin. Joka tapauksessa vuosia mentiin niin, että pöydässä istui usein montakin päätä.

Olen siitä todella kiitollinen. Se antoi minulle ihania hetkiä. Se antoi mahdollisuuden tutustua näihin upeisiin ihmisiin, tyttöihin ja poikiin. Viimeksi eilen törmäsin kadulla yhteen heistä. Vaikka emme olleet tavanneet pitkään aikaan, oli aivan luonnollista halata tämän nuoren miehen kanssa.

Olen kiitollinen myös lapseni isän äidille Ritvalle. Hänellä oli tapana, ja on edelleen, ruokkia kaikki pihapiirissä ja talossa pyörivät ihmiset. Vaikka löysää rahaa ei aikanaan varmasti ollut, mutta nuorisoa sitäkin enemmän, hän loihti aina herkullista syötävää. Hän arvosti nuoria ja nautti heidän seurastaan. Nuo mallit opin häneltä. Jos ruuaksi oli pari broilerileikettä ja porukkaa oli yllättäen enemmän, tein broilerista suikaleita ja otin pakastimesta vihanneksia.

Miten mukavaa ja antoisaa onkaan yhdessä syöminen. Me saatamme murehtia ja jopa tuomitakin nuorisoa. Tässä on mainio tapa osallistua, tutustua ja opetella yhteisöllisyyttä. Ja näin voimme myös antaa omille lapsillemme esimerkkiä, että olemme kaikki yhtä ja jaamme sen mitä meillä on.

Jälkikäteen ymmärrän myös, että se tekee hyvää lapsille ja nuorille, että saavat syödä yhdessä kanssamme. Heidät huomataan ja heitä arvostetaan.

Viimeiset vuodet, kun Netta asui kotona, meillä oli pienet tilat siihen nähden miten elimme aiemmin. Nyt asuimme aivan keskustassa, jossa oli koulu ja kaikki huvitukset lähellä. Neidillä on ollut aina paljon kavereita, joten meillä pyöri paljon porukkaa. Minä olen siitä todella iloinen ja ikuisesti kiitollinen.

Mikä on sinun tekosyysi?

Minulla ei ole varaa siihen, on Wayne W. Dyerin mukaan suurimpia ellei suurin tekosyymme. Toinen on se, että minä en voi muuttua. Molemmat ovat vanhoja uskomuksiamme, joista pidämme kiinni.

Olen samaa mieltä ja minäkin olen kuullut molemmat selitykset monet kerrat. Ja varsinkin tuota ensimmäistä olen hokenut ansiokkaasti itsekin. Mitä se on minulle antanut? Lisää samaa, ei minulle ole siihen varaa -elämää. Olen levittänyt esimerkkiäni myös tyttärelleni.

Mitä ei minulla ole siihen varaa -ajatus viestii? Hyvin usein sitä, että en pidä itseäni kovin arvokkaana. Se kertoo myös siitä, etten luota tulevaisuuteen ja siihen, että elämä kantaa. Oma rahan käyttöni on ollut hyvin ristiriitaista. Monesti ajattelin, että ei minulla ole varaa ja samaan aikaan olen myös käyttänyt rahaa ahkerasti. Miten monet kerrat olen sitten vielä tuominnutkin itseni rahan käytöstä. Ihmisellä on loputon keinovalikoima itsensä sabotoimiseen.

En tarkoita, että meidän tulisi törsätä. Voimme aloittaa miettimällä, miten käytän itseeni rahaa ja millaista ajatteluni tällä rintamalla on. Se voi opettaa meille paljon itsestämme. Milloin kävin viimeksi hierojalla tai kylpylässä? Hankkisinko kuntosalikortin MUTKU raha… Osallistunko sille ja sille kurssille SITKU rahatilanne… Kenen lauluja laulat? Keneltä olet tämän ajattelumallin kopioinut? Uskon, että monesti viestin takana voi olla monta sukupolvea. Aikanaan meitä ehkä jopa ärsytti kuunnella sitä isän tai äidin toitotuksena, mutta nyt saamme huomata, että olemme erinomaisesti sisäistäneet asian.

Joku tuumii ehkä, että leikin vakavalla asialla. Mikä täällä loppujen lopuksi on vakavaa? Minä ajattelin aiemmin, että kaikki. Raha on vain rahaa. Lainaan taas Dyerin sanoja ja totean, että jos pesukoneesi menisi huomenna rikki ja sinulla olisi varaa ostaa uusi, mutta koet, että sinulla ei ole varaa satsata itseesi, se kuvaa hyvin todellisuuttasi ja tärkeysjärjestystäsi. Useimmilla meistä on länsimaissa mahdollisuus hankkia tuo pesukone.

Oli niin tai näin, minulla ei ole varaa -ajatus syö myös voimiamme. Sen taustalla kun tosiaan on se ajatus, että haluaisin kyllä, mutku/sitku… Olemme siis uhreja, siksi sitä selitystä ei kannata käyttää olipa tilanne mikä hyvänsä. Sen sijaan, että ”itkisit” sen kuntosalikortin perään, lähde lenkille. Saat siitä voimaa ja kun saat voimaa, saa kohta sen kortinkin, jos sitä vielä haluat.

Minä en voi muuttua -uskomus ei sekään kestä minkään sortin päivänvaloa. Sitä paitsi, yleensä ne meistä, jotka olemme siihen kovin kiintyneitä, olemme kuitenkin herkkiä tuomitsemaan muita. Muiden pitäisi toimia toisella tavalla. Muiden tulisi siis muuttua. Jos olemme parempia kuin muut, mutta emme kykene muuttumaan, niin miten me oletamme niiden meitä huonompien siihen kykenevän? Entä minkälaista esimerkkiä me tällä asenteella oikeasti annamme lapsillemme ja heidän jälkeläisilleen? Minkälaiset eväät?

Miten kiehtovaa onkaan minä kykenen ja olen valmis muuttumaan -elämä? Siis silloin kun se ei mene suorittamiseksi. Miltä tuntuu luottaa omiin sisäisiin voimiin ja sisäiseen ohjaukseen? Miten alan nähdä muut ja ympäristöni? Miten muutokseni näkyy muissa ja yhdessäolossamme? Minkälaisen olon ja elon muutos tuo tullessaan? Miten se vaikuttaa terveyteeni ja hyvinvointiini kaikin puolin? Mitä suurta löydän itsestäni? Mitä alan antaa muille? Minkälaisia ylläreitä on luvassa? Tuli mitä tuli, kaikki on hyvin. Elämä kantaa. Miten loistavasti luottamus ja uteliaisuus sopivatkaan yhteen.

Voimme elää nuppuina vuosikymmenet, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä puhjeta kukkaan. Kasvoihan rumasta ankanpoikasestakin kaunis joutsen.

Mitä jos vanhaksi on sittenkin tulemista?

Kaksi vanhusta kohtasi tänään polulla. Olivat pitkällä lenkillä. Katselin tilannetta sivusta. Molemmilla oli vauhti päällä. Kävi selväksi, että vanhemmalla oli vuosi sitten löytynyt etäpesäke keuhkoista, mutta se ei tahtia haitannut. Lääkitys oli tehonnut ja tilanne oli vakaa. Kaverit näyttivät olevan elämänsä kunnossa.

Olen viime aikoina tavannut monta naista, joiden olen huomannut kärsivän iästään. Tai siltä se on ensin näyttänyt. Minä alan uskoa, että ikä on tekosyy. Nyt saa luovuttaa. Jos kyse on luovuttamisesta, mitä elämä silloin on ollut ja on? Pinnistelyä, pelkoa, huolehtimista, muiden miellyttämistä?

Taivas ja helvetti ovat tosiaan maan päällä. Kumman valitsemme? Jos emme koe ansaitsevamme taivasta, helvettiä sen olla pitää. Sana on kova, mutta olkoon. Taivas on nautintoa, hyvää oloa, tämä hetki.

Nainen, jonka kohtasin tänään lenkkipolulla, kertoi minulle olevansa vähemmän kiinnostunut elämästä kuin kuolemasta. Käsitän sen niin, että elämä on pelottavampaa ja vähemmän kiehtovaa kuin kuolema. Kysyin syytä. Hän sanoi olevansa jo pitkälle päälle viidenkymmenen Kun tulett siihen ikään, ymmärrät, hän sanoi. No, minä olen 46 ja toivotan vuodet ja rypyt tervetulleiksi. Niin aion tehdä vastakin. Kerroin tämän myös hänelle.

Helvetistä vielä. Jos alamme nähdä itsemme ikämme kautta kielteisesti ja samalla pelkäämme vanhenemista, emme varmasti kykene edes nukkumaan rauhassa. Tällainen mielemme luoma olotila on raju itsemme sabotoimisen muoto. Se on sitä siksikin, että yhteiskunta ja yleiset uskomukset tukevat sitä monin tavoin.

En usko kuoleman olevan paha asia, mutta mitä mennä asioiden edelle. Varsinkin kun sitä voi sitten joutua odottamaan monta kymmentä vuotta. Sehän on vähän kuin odottaisi lomalle lähtöä 30 vuotta. Jos sitten kuolema vielä pelottaa, niin siitä tulee mieleen, että istuisi kouluhammaslääkärin odotushuoneessa 30 vuotta vatsa kuralla. Kaikki kiva jää molemmissa tapauksissa kokematta ja näkemättä. Elämä jää kaikkine mausteineen elämättä.

Jos ikä onkin monille meistä tekosyy, uskon, että se on hyvin usein tiedostamatonta. Kannattaa siis miettiä, onko minulla ollut useita ”hyviä” syitä, jotka ovat estäneet minua elämästä täysillä. Sellaisia toden ja usein jopa järkevän tuntuisia syitä, jotka ovat estäneet minua hyväksymästä ja rakastamasta itseäni – kukoistamasta. Näin saatamme tunnistaa kaavan, jolla olemme itseämme kiusanneet. Kun olemme sen tunnistaneet, voimme tehdä uuden valinnan. Voimme päästää irti ja alkaa sallia itsellemme enemmän hyvää. Koskaan ei ole liian myöhäistä.

Minusta on ihana olla minä, tässä ja nyt. Sillä linjalla aion tosiaan jatkaa ja toivotan kaikki mukaan. Minusta on upeaa kuunnella ja katsella ihmisiä, joilla on myönteinen asenne ja paljon elämänkokemusta. 82-vuotiaaana kuollut taatani oli minulle niin rakas, että en osaa sanoin kuvata. Yli kahdeksankymppinen tunnettu amerikkalainen luennoitsija ja kirjailija Louise Hay sanoo joka vuosi elävänsä elämänsä parasta vuotta. Jääkaapin ovessani on Aira Samulinin kuva. Myös hän on minun esikuvani monessa mielessä. Samoin kuin kaverit, joista juttuni alkoi. He ovat peräti 15- ja 16-vuotiaat. Kyse on koirastani Pepestä ja eräästä toisesta nelijalkaisesta, jonka tänään tapasimme.

Tuskin kukaan ajattelee, että siinä on kaksi kaveria loppusuoralla. En tiedä, mitä veikkoset itse tuumivat ja tietävät, mutta tyytyväisiltä näyttävät. Tohtori Wayne W Dyer kysyykin osuvasti, miten vanha olisit, ellet tietäisi kuinka vanha olet?

Olen kirjoittanut iästä myös aiemmin. Sen jutun löydät täältä.

Millaisen prinssin sinä haluat?

Moni toivoo löytävänsä unelmiensa prinssin tai prinsessan. Suosittelen, että teet listan hänestä. Kirjoita ylös kaikki, mitä haluat hänen olevan.

Kun lista on valmis, katso miten hyvin itse täytät nuo toiveet. Oletko itse sitä mitä toivot toiselta? Jos et ole, kaikki on edelleen hyvin. Nyt sinä tiedät, mitä asioita haluat itsessäsi ”työstää”. Rakastan toistella Mahatma Gandhin sanoja: sinun pitää olla muutos, jonka haluat maailmassa nähdä.

Tätä kuvaamaani yksinkertaista mallia voi käyttää myös muissa ihmissuhteissa – onpa kyse sitten työkavereista, pomosta tai vaikka ystävistä. Meillä on usein paljon odotuksia, mutta emme aina anna samalla mitalla.

On hyvä kysyä itseltä myös, miksi haluan kumppanin. Huteria vastauksia ovat: en pärjää yksin, en halua olla yksin, tunnen oloni tyhjäksi, taloudelliset asiat, koska muillakin on puolisot, tarvitsen jonkun, joka rakastaa minua jne. Tällaiset vastaukset ovat siitä hyviä, että ne kertovat sen, että emme vielä ole itsemme parhaita ystäviä.

Tärkeintä on, että tulemme ensin itsemme parhaiksi ystäviksi. Vasta kun arvostamme ja rakastamme itseämme, voimme arvostaa ja rakastaa muita. Niin yksinkertaista se on 😉