Mitä jos vanhaksi on sittenkin tulemista?

Kaksi vanhusta kohtasi tänään polulla. Olivat pitkällä lenkillä. Katselin tilannetta sivusta. Molemmilla oli vauhti päällä. Kävi selväksi, että vanhemmalla oli vuosi sitten löytynyt etäpesäke keuhkoista, mutta se ei tahtia haitannut. Lääkitys oli tehonnut ja tilanne oli vakaa. Kaverit näyttivät olevan elämänsä kunnossa.

Olen viime aikoina tavannut monta naista, joiden olen huomannut kärsivän iästään. Tai siltä se on ensin näyttänyt. Minä alan uskoa, että ikä on tekosyy. Nyt saa luovuttaa. Jos kyse on luovuttamisesta, mitä elämä silloin on ollut ja on? Pinnistelyä, pelkoa, huolehtimista, muiden miellyttämistä?

Taivas ja helvetti ovat tosiaan maan päällä. Kumman valitsemme? Jos emme koe ansaitsevamme taivasta, helvettiä sen olla pitää. Sana on kova, mutta olkoon. Taivas on nautintoa, hyvää oloa, tämä hetki.

Nainen, jonka kohtasin tänään lenkkipolulla, kertoi minulle olevansa vähemmän kiinnostunut elämästä kuin kuolemasta. Käsitän sen niin, että elämä on pelottavampaa ja vähemmän kiehtovaa kuin kuolema. Kysyin syytä. Hän sanoi olevansa jo pitkälle päälle viidenkymmenen Kun tulett siihen ikään, ymmärrät, hän sanoi. No, minä olen 46 ja toivotan vuodet ja rypyt tervetulleiksi. Niin aion tehdä vastakin. Kerroin tämän myös hänelle.

Helvetistä vielä. Jos alamme nähdä itsemme ikämme kautta kielteisesti ja samalla pelkäämme vanhenemista, emme varmasti kykene edes nukkumaan rauhassa. Tällainen mielemme luoma olotila on raju itsemme sabotoimisen muoto. Se on sitä siksikin, että yhteiskunta ja yleiset uskomukset tukevat sitä monin tavoin.

En usko kuoleman olevan paha asia, mutta mitä mennä asioiden edelle. Varsinkin kun sitä voi sitten joutua odottamaan monta kymmentä vuotta. Sehän on vähän kuin odottaisi lomalle lähtöä 30 vuotta. Jos sitten kuolema vielä pelottaa, niin siitä tulee mieleen, että istuisi kouluhammaslääkärin odotushuoneessa 30 vuotta vatsa kuralla. Kaikki kiva jää molemmissa tapauksissa kokematta ja näkemättä. Elämä jää kaikkine mausteineen elämättä.

Jos ikä onkin monille meistä tekosyy, uskon, että se on hyvin usein tiedostamatonta. Kannattaa siis miettiä, onko minulla ollut useita ”hyviä” syitä, jotka ovat estäneet minua elämästä täysillä. Sellaisia toden ja usein jopa järkevän tuntuisia syitä, jotka ovat estäneet minua hyväksymästä ja rakastamasta itseäni – kukoistamasta. Näin saatamme tunnistaa kaavan, jolla olemme itseämme kiusanneet. Kun olemme sen tunnistaneet, voimme tehdä uuden valinnan. Voimme päästää irti ja alkaa sallia itsellemme enemmän hyvää. Koskaan ei ole liian myöhäistä.

Minusta on ihana olla minä, tässä ja nyt. Sillä linjalla aion tosiaan jatkaa ja toivotan kaikki mukaan. Minusta on upeaa kuunnella ja katsella ihmisiä, joilla on myönteinen asenne ja paljon elämänkokemusta. 82-vuotiaaana kuollut taatani oli minulle niin rakas, että en osaa sanoin kuvata. Yli kahdeksankymppinen tunnettu amerikkalainen luennoitsija ja kirjailija Louise Hay sanoo joka vuosi elävänsä elämänsä parasta vuotta. Jääkaapin ovessani on Aira Samulinin kuva. Myös hän on minun esikuvani monessa mielessä. Samoin kuin kaverit, joista juttuni alkoi. He ovat peräti 15- ja 16-vuotiaat. Kyse on koirastani Pepestä ja eräästä toisesta nelijalkaisesta, jonka tänään tapasimme.

Tuskin kukaan ajattelee, että siinä on kaksi kaveria loppusuoralla. En tiedä, mitä veikkoset itse tuumivat ja tietävät, mutta tyytyväisiltä näyttävät. Tohtori Wayne W Dyer kysyykin osuvasti, miten vanha olisit, ellet tietäisi kuinka vanha olet?

Olen kirjoittanut iästä myös aiemmin. Sen jutun löydät täältä.