Kaksi vanhusta kohtasi tänään polulla. Olivat pitkällä lenkillä. Katselin tilannetta sivusta. Molemmilla oli vauhti päällä. Kävi selväksi, että vanhemmalla oli vuosi sitten löytynyt etäpesäke keuhkoista, mutta se ei tahtia haitannut. Lääkitys oli tehonnut ja tilanne oli vakaa. Kaverit näyttivät olevan elämänsä kunnossa.
Olen viime aikoina tavannut monta naista, joiden olen huomannut kärsivän iästään. Tai siltä se on ensin näyttänyt. Minä alan uskoa, että ikä on tekosyy. Nyt saa luovuttaa. Jos kyse on luovuttamisesta, mitä elämä silloin on ollut ja on? Pinnistelyä, pelkoa, huolehtimista, muiden miellyttämistä?
Taivas ja helvetti ovat tosiaan maan päällä. Kumman valitsemme? Jos emme koe ansaitsevamme taivasta, helvettiä sen olla pitää. Sana on kova, mutta olkoon. Taivas on nautintoa, hyvää oloa, tämä hetki.
Nainen, jonka kohtasin tänään lenkkipolulla, kertoi minulle olevansa vähemmän kiinnostunut elämästä kuin kuolemasta. Käsitän sen niin, että elämä on pelottavampaa ja vähemmän kiehtovaa kuin kuolema. Kysyin syytä. Hän sanoi olevansa jo pitkälle päälle viidenkymmenen Kun tulett siihen ikään, ymmärrät, hän sanoi. No, minä olen 46 ja toivotan vuodet ja rypyt tervetulleiksi. Niin aion tehdä vastakin. Kerroin tämän myös hänelle.
Helvetistä vielä. Jos alamme nähdä itsemme ikämme kautta kielteisesti ja samalla pelkäämme vanhenemista, emme varmasti kykene edes nukkumaan rauhassa. Tällainen mielemme luoma olotila on raju itsemme sabotoimisen muoto. Se on sitä siksikin, että yhteiskunta ja yleiset uskomukset tukevat sitä monin tavoin.
En usko kuoleman olevan paha asia, mutta mitä mennä asioiden edelle. Varsinkin kun sitä voi sitten joutua odottamaan monta kymmentä vuotta. Sehän on vähän kuin odottaisi lomalle lähtöä 30 vuotta. Jos sitten kuolema vielä pelottaa, niin siitä tulee mieleen, että istuisi kouluhammaslääkärin odotushuoneessa 30 vuotta vatsa kuralla. Kaikki kiva jää molemmissa tapauksissa kokematta ja näkemättä. Elämä jää kaikkine mausteineen elämättä.
Jos ikä onkin monille meistä tekosyy, uskon, että se on hyvin usein tiedostamatonta. Kannattaa siis miettiä, onko minulla ollut useita ”hyviä” syitä, jotka ovat estäneet minua elämästä täysillä. Sellaisia toden ja usein jopa järkevän tuntuisia syitä, jotka ovat estäneet minua hyväksymästä ja rakastamasta itseäni – kukoistamasta. Näin saatamme tunnistaa kaavan, jolla olemme itseämme kiusanneet. Kun olemme sen tunnistaneet, voimme tehdä uuden valinnan. Voimme päästää irti ja alkaa sallia itsellemme enemmän hyvää. Koskaan ei ole liian myöhäistä.
Minusta on ihana olla minä, tässä ja nyt. Sillä linjalla aion tosiaan jatkaa ja toivotan kaikki mukaan. Minusta on upeaa kuunnella ja katsella ihmisiä, joilla on myönteinen asenne ja paljon elämänkokemusta. 82-vuotiaaana kuollut taatani oli minulle niin rakas, että en osaa sanoin kuvata. Yli kahdeksankymppinen tunnettu amerikkalainen luennoitsija ja kirjailija Louise Hay sanoo joka vuosi elävänsä elämänsä parasta vuotta. Jääkaapin ovessani on Aira Samulinin kuva. Myös hän on minun esikuvani monessa mielessä. Samoin kuin kaverit, joista juttuni alkoi. He ovat peräti 15- ja 16-vuotiaat. Kyse on koirastani Pepestä ja eräästä toisesta nelijalkaisesta, jonka tänään tapasimme.
Tuskin kukaan ajattelee, että siinä on kaksi kaveria loppusuoralla. En tiedä, mitä veikkoset itse tuumivat ja tietävät, mutta tyytyväisiltä näyttävät. Tohtori Wayne W Dyer kysyykin osuvasti, miten vanha olisit, ellet tietäisi kuinka vanha olet?
Olen kirjoittanut iästä myös aiemmin. Sen jutun löydät täältä.
Lenitan juttuja 
Lenita, kirjoitat:
”Sellaisia toden ja usein jopa järkevän tuntuisia syitä, jotka ovat estäneet minua hyväksymästä ja rakastamasta itseäni – kukoistamasta. Näin saatamme tunnistaa kaavan, jolla olemme itseämme kiusanneet. Kun olemme sen tunnistaneet, voimme tehdä uuden valinnan. Voimme päästää irti ja alkaa sallia itsellemme enemmän hyvää. Koskaan ei ole liian myöhäistä.”
Ihanan kannustavasti sanottu. Itse olen sen ikäinen, että en ole enää nuori mutta en vielä vanhakaan ja tunnen, että olen hyvän ikäinen, olen tullut mielestäni rohkeammaksi =enemmän omaksi itsekseni, enää en välitä niin paljon mitä muut ajattelevat. Nuorena tuntui siltä että ei ollut vielä ”mikään”, mutta kuitenkin jollakin tapaa silti suren mennyttä nuoruutta…
TykkääTykkää
Moi Annaleena!
Kiitos paljon. Mitähän se… en vielä vanha, mutta en nuorikaan..mahtaa tarkoittaa :).
Ajattelen samoin tuosta mitä kirjoitat….rohkeammaksi = enemmän omaksi itsekseni. Moni viisas onkin sanonut sen suuntaista, että meitä ei pelota pienuus itsessämme, vaan se suuruus, joka meissä on.
Tiedätkö mitä saat siitä, että suret mennyttä nuoruutta? Ei tartte mulle vastata, vaiks kyllä se muokin kiinnostaa =). Tärkeintä se on sulle. Jotain sä siitä saat, muuten et siitä pitäisi kiinni. Kiva viisastella 🙂
Se voima, joka sisällämme on, voi valaista niin mielettömästi! Annetaan itsemme loistaa. Se saa muutkin säihkymään. Ennemmin tai myöhemmin.
Kaikkea hyvää,
Lenita
TykkääTykkää
Moi, Lenita.
Oli kiva olla kuuntelemassa sinua Porissa viimeksi ja tarkoitus on tulla seuraavaankin iltaan. Nyt kun olen saanut koneeni ”hoidosta”, voin viimein kertoa mikä jäi eritoten mieleeni tai suorastaan kolahti.
Kerroit siitä kun raivostuit tyttärellesi ihan ”mustaan pisteeseen” asti. Tunnistan itsessäni samoja piirteitä, tosin kiitollisena totean, että vähenemässä määrin. Olen saman ikäinen kuin sinä ja nuoruuteni viettänyt ns, jatkoajalla ja tämä nuorimmainen on nyt liki 10v. Meillä kinkkisemmät tilanteet tulevat kun rajoitan esim. tietokoneella oloa tai en joka päivä anna sitä euroa hänen sitä ruinatessa, kun lähtee tuonne kylälle. Hän tuntuu saavan melkein samanlaisen pultin kun minä raivostuessani.
Olen katsonut asioista hyviä puolia jne. Nyt tuntuu että olen jumittunut. Onko sulla antaa jotain vinkkiä tai jotain katsantokantaa, jota en ehkä nyt itse näe. Poika on nuuten äärimmäisen hyväntahtoinen ja kätevä käsistään kun sille päälle sattuu. Terv. Pirjo
TykkääTykkää
Moi! Kiitos palautteestasi ja tervetuloa maanantaina Porin pääkirjastoon =)
En tiedä tilannetta tarkkaan, eikä sanojani kannata uskoa, mutta voit testailla ja pohtia olisiko niistä apua. Mielenkiintoisinta tässä mielestäni on sinä. Sikäli erittäin hyvä uutinen, että itseäsi voit aina muuttaa.
Suosittelen, että rohkeasti ja uteliaasti havainnoit omia tunteitasi, ajatuksiasi ja energiaasi, kun tällainen erikoistilanne poikasi kanssa syntyy ja on käynnissä. Mitä sinussa tapahtuu? Koita katsoa itseäsi ikään kuin sivusta. Näetkö pojan puhtaasti vai onko sinulla mukana syyllisyyden tai esimerkiksi hämmennyksen tunteita ja mahdollisesti hassuja ajatuksia? Ajatuksia, jotka jopa pahentavat tilannetta, eivätkä palvele hyvinvointiasi ja hyvinvointianne. Sellaisia voivat olla esim. voi kauheaa, hän on oppinut tuon minulta, hukka hänet/meidät vielä perii jne.
Voit myös havainnoida, milloin pikku kaveri saa näitä hepuleita. Mikä on ollut oma tiedostamaton panoksesi? Onko nähtävissä joku kaava? Oletko levoton, kiireinen, poissaoleva? Aivan ihanaa, että mietit tätä kun hän on 10 v. Uskon, että saat hänet innostumaan monesta asiasta, jos niin haluat. Mitä hän rakastaa tehdä? Mitä te tykkäätte tehdä yhdessä? Käydä elokuvissa, ongella, kirjastossa tms. Vai nauttiiko hän siitä, että kutittelet hänen jalkapohjiaan? Eniten uskon lasten kaipaavan hyväksyntää, aikaa ja läsnäoloa.
Uskon, että lapset viestivät rohkeammin siitä, mitä me emme halua nähdä. Kun seuraava hepulikohtaus tulee, voivat hyviä kysymyksiä itsellesi olla? Mistähän hän nyt viestii? Mitä hän on itseensä imuroinut? Mitä en halua nähdä, haluaisinko sittenkin? Ajattele, jos kykenisimme suhtautumaan näihin lasten reaktioihin uteliaasti ja mielenkiinnolla. Mitä me näiltä suurilta opettajiltamme mahtaisimmekaan saada?
Suosittelen kokeilemaan näissä hankalissa tilanteissa myös sitä, että toistat mielessäsi: kiitos, rakastan sinua. Kiitos, rakastan sinua. Tämä on muuttanut monen ihmisen elämän.
Otan hei mielelläni kysymyksiä myös maanantain tilaisuutta varten. Nyt alkaa olla kiire, mutta vielä ehtii. Heitä viestiä, jos tulee jotain mieleen.Toivottavasti noista ajatuksistani on iloa. Tästäkin aiheesta voidaan keskustella maanantaina, jos haluat. Laita viestiä, jos toivot sitä.
TykkääTykkää
Kiitos Lenita kommentista.
Joo taisit osua naulan kantaan ja tarkemmin kun mietin niin se on tuo mun sisäinen lapsi siellä ”hiekkalaatikolla” kertomassa eipäs juupas jne, ja vaikka kuinka toisaalta tiedostan ettei siihen kannata mennä mukaan niin kuinkas kävikään. Kuitenkin huomaan että taasen on päästy hiukan eteenpäin. Kiitos siis pojalle ja itselleni.
Porissa toki jään juttelemaan. T. Pirjo
TykkääTykkää
Moi, kiva jos oli hyötyä. Kun minun lapseni oli 10, en ymmärtänyt näistä asioista juuri mitään. Joo noin se varmaan menee, koska tapaamme usein sanoa, että nämä ovat niin itsestään selviä asioita, mutta….
Arvelen, että meidän on tosi vaikea hyväksyä omia ”huonoja” puoliamme. Lasten avulla saamme huomata itsessämme olevan juttuja, jotka olemme vuosikymmenet yrittäneet piilottaa. Kun ne pukkaavat, pintaan olemme entistä ”sekavampia”. Meillä voi olla uskomuksia, että meillä ei ole eikä saa olla mitään tekemistä hämmennyksen, ilkeilyn, vihan jne. kanssa. Mutta sieltä ne vaan pukkaa =). Sen sijaan, että sanosimme itsellemme, että kiitos tiedosta, me syyllistämme ja monin tavoin sabotoimme itseämme.
Nuo ajatukset ja tunteet ovat kuin ovia itseemme. Kun astumme sisään ja sanomme terve viha. Kertoisitko enemmän itsestäsi. Silloin alkavat kanavat aueta. Meillä on tiedostamattamme mennyt paljon energiaa, kun olemme pitäneet noita tunteita sisällämme. Nyt alamme siis saada voimiamme takaisin. Eli tie itsemme käy noiden salaisten, häpeällisten, piilotettujen, vihattujen ominaisuuksien, tapahtumien ja asioiden kautta. Mitkä mahdollisuudet meillä onkaan :). Ihana aihe, kiitos.
Nähdään huomenna!
TykkääTykkää