Mikä on sinun tekosyysi?

Minulla ei ole varaa siihen, on Wayne W. Dyerin mukaan suurimpia ellei suurin tekosyymme. Toinen on se, että minä en voi muuttua. Molemmat ovat vanhoja uskomuksiamme, joista pidämme kiinni.

Olen samaa mieltä ja minäkin olen kuullut molemmat selitykset monet kerrat. Ja varsinkin tuota ensimmäistä olen hokenut ansiokkaasti itsekin. Mitä se on minulle antanut? Lisää samaa, ei minulle ole siihen varaa -elämää. Olen levittänyt esimerkkiäni myös tyttärelleni.

Mitä ei minulla ole siihen varaa -ajatus viestii? Hyvin usein sitä, että en pidä itseäni kovin arvokkaana. Se kertoo myös siitä, etten luota tulevaisuuteen ja siihen, että elämä kantaa. Oma rahan käyttöni on ollut hyvin ristiriitaista. Monesti ajattelin, että ei minulla ole varaa ja samaan aikaan olen myös käyttänyt rahaa ahkerasti. Miten monet kerrat olen sitten vielä tuominnutkin itseni rahan käytöstä. Ihmisellä on loputon keinovalikoima itsensä sabotoimiseen.

En tarkoita, että meidän tulisi törsätä. Voimme aloittaa miettimällä, miten käytän itseeni rahaa ja millaista ajatteluni tällä rintamalla on. Se voi opettaa meille paljon itsestämme. Milloin kävin viimeksi hierojalla tai kylpylässä? Hankkisinko kuntosalikortin MUTKU raha… Osallistunko sille ja sille kurssille SITKU rahatilanne… Kenen lauluja laulat? Keneltä olet tämän ajattelumallin kopioinut? Uskon, että monesti viestin takana voi olla monta sukupolvea. Aikanaan meitä ehkä jopa ärsytti kuunnella sitä isän tai äidin toitotuksena, mutta nyt saamme huomata, että olemme erinomaisesti sisäistäneet asian.

Joku tuumii ehkä, että leikin vakavalla asialla. Mikä täällä loppujen lopuksi on vakavaa? Minä ajattelin aiemmin, että kaikki. Raha on vain rahaa. Lainaan taas Dyerin sanoja ja totean, että jos pesukoneesi menisi huomenna rikki ja sinulla olisi varaa ostaa uusi, mutta koet, että sinulla ei ole varaa satsata itseesi, se kuvaa hyvin todellisuuttasi ja tärkeysjärjestystäsi. Useimmilla meistä on länsimaissa mahdollisuus hankkia tuo pesukone.

Oli niin tai näin, minulla ei ole varaa -ajatus syö myös voimiamme. Sen taustalla kun tosiaan on se ajatus, että haluaisin kyllä, mutku/sitku… Olemme siis uhreja, siksi sitä selitystä ei kannata käyttää olipa tilanne mikä hyvänsä. Sen sijaan, että ”itkisit” sen kuntosalikortin perään, lähde lenkille. Saat siitä voimaa ja kun saat voimaa, saa kohta sen kortinkin, jos sitä vielä haluat.

Minä en voi muuttua -uskomus ei sekään kestä minkään sortin päivänvaloa. Sitä paitsi, yleensä ne meistä, jotka olemme siihen kovin kiintyneitä, olemme kuitenkin herkkiä tuomitsemaan muita. Muiden pitäisi toimia toisella tavalla. Muiden tulisi siis muuttua. Jos olemme parempia kuin muut, mutta emme kykene muuttumaan, niin miten me oletamme niiden meitä huonompien siihen kykenevän? Entä minkälaista esimerkkiä me tällä asenteella oikeasti annamme lapsillemme ja heidän jälkeläisilleen? Minkälaiset eväät?

Miten kiehtovaa onkaan minä kykenen ja olen valmis muuttumaan -elämä? Siis silloin kun se ei mene suorittamiseksi. Miltä tuntuu luottaa omiin sisäisiin voimiin ja sisäiseen ohjaukseen? Miten alan nähdä muut ja ympäristöni? Miten muutokseni näkyy muissa ja yhdessäolossamme? Minkälaisen olon ja elon muutos tuo tullessaan? Miten se vaikuttaa terveyteeni ja hyvinvointiini kaikin puolin? Mitä suurta löydän itsestäni? Mitä alan antaa muille? Minkälaisia ylläreitä on luvassa? Tuli mitä tuli, kaikki on hyvin. Elämä kantaa. Miten loistavasti luottamus ja uteliaisuus sopivatkaan yhteen.

Voimme elää nuppuina vuosikymmenet, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä puhjeta kukkaan. Kasvoihan rumasta ankanpoikasestakin kaunis joutsen.