Iloa, rauhaa ja asumistukea

Soitin eilen Kelaan ja kysyin asumistukea. Siis itselleni. No niin, nyt on sitten sekin sanottu.

Päässä pyöri monenlaisia ajatuksia – toinen toistaan hullumpia. Miten ihminen, joka hakee asumistukea, voi kirjoittaa ilosta ja rauhasta. Miten sellainen ihminen voi kokea iloa ja rauhaa tai ainakaan näyttää sitä ulos? Tähän pisteeseen sitä sitten on tultu. Voisitko alemmas vajota? Mikä esimerkki aikuiselle lapsellesi oletkaan ja sitä rataa.

Että sellainen Lenita. Hän joka kirjoittelee blogissaan, että ilo ja rauha eivät tule ulkoa. Ne ovat meissä. Just joo. Helppo sen on kirjoitella. Olisikohan aika elää niin kuin opettaa?

Seurasin ajatuksiani ja tuntemuksiani tavallaan sivusta. En antanut niille samalla tavalla valtaa kuin aiemmin. Hetkittäin kyllä ja itkinkin vähän. Tarkkailin ajatuksiani kiinnostuneena, koska niiden takana ovat uskomukseni. Ajatukseni kumpusivat alitajunnastani paljastaen sitä osaa itsestäni, josta en ole kovin tietoinen ja johon haluan tutustua paremmin.

Miten ihminen, joka soittaa asuntotuen perään, on saattanut juuri pitää lomaa ja käydä vielä Ruotsissakin?Ja vielä kertoa siitä julkisesti! Miten 46-vuotias ihminen on voinut taloudellisesti menettää kaiken? Mikä luuseri! Ihminen joka innostuu kaikenlaisesta, mutta ei osaa tehdä rahaa.

Mahdollisuus saada asumistukea kertoo pienistä tuloista – ei niinkään suurista menoista. Aiemmin kulutinkin paljon enemmän, mutta viimeisten vuosien aikana olen aika lailla totaalisesti muuttunut siinä suhteessa. Ensi viikolla luovun myös autosta, kunhan 760 euron remppa nyt ensin saadaan alta pois. Onneksi löysin ostajan.

Kuulin juuri kirjanpitäjältäni, että yrittäjä ei voi hakea toimeentulotukea. Firma pitää ensin lopettaa. Sellaiseen en ole valmis. Aika erikoinen kuvio mielestäni. Ensin pitäisi tavallaan luovuttaa. Minä ajattelisin, että toimeentulotukea voisi saada tiukassa tilanteessa, ja kaikkien etu on, jos siitä tilanteesta ei tule pysyvä, vaan se on ohi menevä vaihe.

Niin monet asiat elämässäni ovat muuttuneet ja todellakin parempaan. Tai ennen muuta suhtautumiseni on muuttunut, joten uskon kyllä sen näkyvän jatkossa myös talousasioissa. Noin viisi vuotta sitten menetin rahani ja omaisuuteni. Olen toiminut yrittäjänä viimeiset 13 vuotta ja viime vuodetkin pärjännyt niin, vaikka tilanne on pikku hiljaa heikentynyt. Nyt tuli sitten isompi alamäki. Tiedossa on tuloja tälle vuodelle kaikki 103 euroa.

Olen tosiaan innostuvaa sorttia. Sain viettää viime vuonna juhlavuoden, kun kävin puhumassa ajatteluun liittyvistä asioista ja mahdollisuuksista. Oletin syksyllä saavani niistä myös rahaa, mutta asia on rahaa tärkeämpää, joten vein hommat loppuun vaikka luovuin pääsymaksusta. Joulukuussa perustin verkkokaupan, josta saa ostaa aivan mielettömän upeita (mielestäni =) pesupalloja. Ympäristöystävällisiä, tosi helppokäyttöisiä jne. Joulun alla myin muutaman paketin tuttaville. Tänä vuonna on ollut hiljaisempaa. Tämä kaikki kuvaa hyvin minua.

Oletan aina, että siitä se lähtee ja nopeasti. Tällä elämänkokemuksella 😉 ja markkinointi- sekä viestintäalalla toimineena minulla kyllä on jossain tieto siitä, että asiat ottavat aikansa. Haluan nähdä asiat haluamallani tavalla. Elämä antaa minulle jatkuvasti siinä opetusta. Joko nyt olen valmis ottamaan vastaan?

Kannattaako tällaista tarinaa kirjoittaa blogissa, kun aiheena on ilo ja rauha? Mielestäni kyllä. Elämä on rankkaa niin kauan kuin uskomme, että ulkoiset asiat tuovat tai vievät onnemme ja rauhamme. Ilo ja rauha ovat sisällämme. Jos lukiessasi tätä tekstiä tunnet esimerkiksi sääliä, se on tunne joka herää sinussa. Se on sinun valintasi. Olet ehkä oppinut tuntemaan niin tällaisissa yhteyksissä, etkä edes ajattele, että se on valinta. On se. Kaikki eivät tunne sääliä minua kohtaan lukiessaan tätä tarinaa.

Jos tunnet sääliä minua tai jotakuta muuta kohtaan, tunnet todennäköisesti sääliä myös itseäsi kohtaan. Se on hyvä tiedostaa. Säälillä ei ole mitään tekemistä ilon ja rauhan kanssa. Säälistä ei ole hyötyä sen paremmin säälijälle kuin säälittävällekään. Ilo ja rauha ravitsevat meitä, sääli syö. Kun tapaamme vakavasti sairaan, rahattoman tai kun katsomme omaa peilikuvaamme, mitä haluamme nähdä? Mihin kiinnittää huomion?

Kiitos hulluille ajatuksilleni. Kiitos, että en lähtenyt niiden mukaan. Kiitos, että tarkkailin niitä. Miten hienosti sainkaan itseni kiinni siitä, mitä oikeasti ajattelen vähävaraisista ja toimeentulonsa kanssa kamppailevista, tukien varassa elävistä puhumattakaan. Korulauseilla ei ole mitään merkitystä, jos tiedostamattomalla tasolla todellisuus on ihan toinen.

Eilen soitin Kelaan, mutta en vajonnut epätoivoon. Menin illalla espanjan tunneille ja sen jälkeen tanssikurssille. Oli kivaa. Kävelin nautiskellen pitkin hiljaisen kaupungin katuja. Puut ja oksat olivat sanoin kuvaamattoman kauniita.