Vaikka äitini on riikinruotsalainen, hän ei puhunut minulle ja sisarelleni ruotsia, kun olimme pieniä. Tämä oli minun tarinani näihin päiviin asti. Kerroin sen yleensä sunnilleen heti, kun puhuin ruotsia uuden tuttavuuden kanssa. Samaa juttua kerroin monille muillekin.
Miksi? Olen ilmeisesti hakenut myötätuntoa tai hyväksyntää muun muassa sille, että ruotsini ei ole häävi. Halusin olla täydellinen ja itsetuntoni oli heikko. Itsetuntoni on pikku hiljaa vahvistunut, mutta tuo tarina ja tapa olivat jääneet päälle. Olen siinä sitten tehnyt itsestäni uhrin heti keskustelun alussa. Voi pikku Lenitaa :). Ja tuon tarinan pyörittäminen tuskin nostaa äitinikään arvoa mielikuvissani.
Toinen esimerkki. Minä kuulun niihin, jotka eivät voi olla syömättä koko suklaalevyä, jos minulla on sellainen. Näin olen määritellyt itseni yleensä, kun on tullut juttua syömisongelmista. Minkälaisen johtopäätöksen alitajuntani tekee moisesta kommentista? Se uskoo, että tällainen syöppö minä olen ja se siitä. Mitään ei ole tehtävissä!
Voihan viulu. Vaikka olen paljon miettinyt ajatteluun liittyviä asioita ja käsitellyt uskomuksiani, niin löydän uusia jatkuvasti. Näin se menee. Ihminen tosiaan on kuin sipuli. Kerroksia riittää.
Kun tunnistin nuo tarinat, kiitin isosti ja päätin heti, että saavat mennä. Olo vahvistui saman tien jo pelkistä oivalluksista.
Mikä ilo, että voimme kaikki luoda omat tarinamme. Juuri sellaiset kuin haluamme. Minkälaisista turhista tarinoista sinä pidät kiinni? Olisiko aika antaa niiden mennä ja ottaa käyttöön parempia? Uudet tarinat avaavat uusia näkymiä ja ovia. Onnea matkaan!
Lenitan juttuja 
Hauskoja nuo mielen sopukat, vanhat tavat ja tottumukset. Olen myös pikku hiljaa alkanut suhtautua niihin huumorilla kun ne ovat päähäni pälkähtäneet, tai olen toiminut vanhan ohjelmoinnin mukaan.
Juuri tätä kirjoittaessani mieleni käskee nousemaan sängynpohjalta sairastamasta ja tarttumaan toimeen, olemaan reipas, ei miehet sairasta. Sähköpostit ja jonkun työpuhelun ehdin jo hoitamaan ennen kun taas heräsin :-{> Näin lapsuudestani sisäistänyt, sairastamista ja lepäämistä ei hyväksytty, suhtauduttu siihen lempeydellä. Ja sitä kipeämpää myös opin esittämään mitä vähemmän päätäni silitettiin, pienen pojan rakkauden tarvetta huomioitiin. Ja joka tapa myös seurannut aikuisuuteen, hakenut muilta sympatiaa joko valittamalla tai vähättelemällä sairauttani, tarinankertojani äänessä :-{> Mutta vanhempani toistaen itse opittuja toimintamallejaan, siksi en heiltä aikanaan saanut sitä huomiota jota olisin kaivannut, heidän päässään pyörien oma tarinansa.
Mutta nyt siis voin kuunnella sisintäni ja seurata sitä, kirjoittaa toisenlaista tarinaa, omaani, ja nauttia hyvästä kirjasta vällyjen välissä, rauhassa :-{>
Ps. Lukemassa muuten Suomalaista Zen-opasta, Tae Hyen (alias Mikael Niinimäki) kirjaa jota voin lämpimästi suositella. Helppolukuinen opas miten voit hyödyntää zen-oppeja jokapäiväisessä elämässäsi.
TykkääTykkää
Moi Pekka, kiitos paljon, että jaoit nämä oivallukset kanssamme. Uskon, että moni meistä löytää näistä itsensä :). Lenita
TykkääTykkää
Yhdyn pitkälti Pekkaan. Mulla taas oli ohjeena, että mitä sitten tapahtuukin niin sitä ei itketä. Lapsenahan se oli vaikeeta, onnistu kyl hammasta purren….nyt aikuisena huomannut et kyl muuten sit varmaan itken kun itkettää. Ja helpottaa kummasti.
TykkääTykkää
Moi Pirjo,
Niinpä, heille oli varmaan sanottu samalla tavalla. Miten ihanaa, kun tajuaa, että minun tehtäväni on kuunnella itseäni. Miten se vapauttaakaan, kuten totesit. Plus saattapi olla, että sukupolvien ketju katkeaa :). Mikä saavutus!! Ainakin ketju jollain tavalla muuttuu. Emme hoe sitä samaa ehkä ainakaan yhtä usein omille lapsillemme kun mitä vanhempamme tekivät. Pikku hiljaa tapa jää kokonaan…Lenita
TykkääTykkää