Puhumme paljon siitä mitä haluamme. Ehkä meidän kannattaisi puhua enemmän siitä mitä annamme?
Milloin viimeksi annoit jotain läheisellesi? Entä tuntemattomalle?
Mitä antaminen oikeastaan on? Se on mielestäni yhteyttä ja jakamista. Se on toisen ihmisen huomioon ottamista. Se on välittämistä. Antaminen on iloa. Se on nauttimista, ei palkkion metsästystä. Antaminen ei siis ole vallan käyttöä. Se ei sisällä minkäänlaisia odotuksia. Antaminen on vapautta. Se on tähän hetkeen ja hyvän tekemiseen keskittymistä. Antaminen on luottamusta siihen, että elämä kantaa. Se lisää luottamuksen ja yhteyden tunnetta.
Ymmärsin antamisen aiemmin aivan eri tavalla. Siihen liittyi kaikenlaisia oletuksia ja odotuksia. Uskoin, että ihmisen pitää saadessaan käyttäytyä tietyllä tavalla. Ajattelin siis, että antaminen on vastavuoroista. Jos annan hymyn, vastapuolenkin pitää hymyillä. Oletin, että saajan pitää kiittää ja ”kumartaa”. Synnytin siis kiitollisuuden velkaa, vaikka samalla saatoin tietysti sanoa, että eipä tuo mitään. Ole hyvä vaan.
Nuo uskomukset ja käsitykset siitä, miten saajan tulee reagoida, ovat olleet syvällä minussa, osa tiedostamattomina alitajunnassani. Meni pitkään ennen kuin aloin tiedostaa ja kyseenalaistaa niitä. Nyt opettelen elämään tuon uuden ajattelumallin kanssa.
Ostin naistenpäivänä kaksi tulppaaninippua ja pyysin tekemään niistä kolme kimppua. Annoin yhden tuntemattomalle ohikulkijalle ja toisen jätin rappukäytävässä erään nuoren äidin oven taakse. Kolmas oli itselleni.
Tuli muuten ihan mielettömän hyvä olo tuosta tempauksesta. Todella iloinen oli myös nuori nainen, jolle annoin kukat kadulla. Ehkä elämäntehtäväni onkin antaa kerran viikossa kukkia tuntemattomille? Mistä sitä tietää, miten huikea merkitys sillä saattaa olla jonkun ihmisen elämässä?
Lenitan juttuja 