Kirjoitin edellisessä jutussani kiireestä, joka on ollut yksi selviytymiskeinoni. Sellainen on ollut myös itkeminen. Toinen nimeni taisi olla porukolli.
Itkin, kun jokin asia kosketti minua. Ja minua ovat monet asiat koskettaneet. Itkin, kun koin pettymystä tai iloa. Olen itkenyt kirjojen ja elokuvien onnellisia ja surullisia loppuja sekä herkkiä yksityiskohtia. Itkin, kun riitelin mieheni kanssa. Porasin ja raivosin hullun lailla tai nyyhkytin nurkissa. 2000-luvun alussa itkin muutaman kerran jopa asiakaspalavereissa.
Sitten tuli jakso, jolloin itku ei tullut. Ei lainkaan. Se tuntui erikoiselta. Tiesin, että osin muutos liittyi siihen, että en ottanut asioita niin henkilökohtaisesti kuin aiemmin. En kokenut sellaisia uskomattomia pettymyksen ja vihan tunteita kuin minulla oli ollut tapana. Tajusin myös, että tiedostamattani olin hakenut itkulla myös myötätuntoa. Me opimme kaikenlaisia mielenkiintoisia tapoja. Jotkut ovat sitten kait oppineet olemaan itkemättä. Niitä tarinoita liitetään usein miehiin.
Sanotaan, että itku tekee hyvää. Se puhdistaa. Sanotaan myös, että ei ole hyviä tai huonoja tunteita. Varmasti totta. Minusta kaikki reaktiot, esimerkiksi ilkeily ja itku, ovat viestejä tunteilta. Osa itkukohtauksistani viestitti minulle, että minussa on paljon voimakkaita voimia kuluttavia tunteita, kuten vihaa ja pelkoa. Ne kertoivat, että otan asioita henkilökohtaisesti. En kuunnellut itseäni, en ottanut viestejä vastaan. Hämmennyin ja häpesin, kun itku pääsi väärässä paikassa.
Ei ole väärää paikkaa, eikä aitoa tarvetta hämmentyä eikä hävetä. Minä olin tottunut häpeämään, kun en kyennyt hillitsemään itseäni tai muutoin antanut haluamaani kuvaa. Miten paljon terveellisempää olisi kuunnella itseään kuin miettiä mitä muut ajattelevat. Eikä se todellakaan ole itsekästä. Mitä paremmin sinä voit, sitä paremmin minä voin ja toisin päin.
Itkuton kausi on päättynyt. Sitä kesti pari kolme vuotta. Olen tänä keväänä kohdannut kyyneleeni useamman kerran. Viimeksi ne valuivat pitkin kasvoja, kun muistelin mummun ihanaa syliä. Mummu täyttäisi ensi toukokuussa 100 vuotta.
Lenitan juttuja 