En voi loukata sinua

En voi loukata toista -ajatuksen tiedostaminen oli minulle tajuntaa räjäyttävä kokemus. Olin olettanut, että jos minä olisin vain tehnyt toisin, ollut viisaampi, fiksumpi, hiljaa jne., hän ei olisi suuttunut. Hän ei olisi pettynyt, hän ei olisi lähtenyt pois.

Noista ajatuksista seuraa toisia. Olenpa tyhmä, hullu, surkea, hävytön jne. Kuulen äänen, joka sanoo: ”Häpeä vähän”. Olen uhri. Se vie voimat, ja niillä, jotka minulla vielä on jäljellä, päätän tehdä kaikkeni, jotta muut eivät pettyisi, jotta muut olisivat tyytyväisiä.

Tarkoitukseni oli jäädä pois eräänkin yhdistyksen hallituksesta jo muutama vuosi sitten, mutta enhän minä voi, koska he tarvitsevat minua. Haluaisin viettää vapaita iltoja, mutta en osaa sanoa ei naapurin yksinhuoltajalle, joten hoidan toista kertaa tällä viikolla hänen lapsiaan. Eräs vanha ystävä, jonka valituksiin olen lopen kyllästynyt, soittaa kaksi kertaa viikossa ja minä joudun kuuntelemaan hänen rutinoitaan. Tämän sorttisia juttuja saattaa arjestamme löytyä. Mikä ihana mahdollisuus tehdä itselle lisää aikaa.

Jos en voi loukata toista, niin sehän tarkoittaa, että kukaan ei voi loukata minua! Ei voi olla totta, sanoo tietenkin mieli ensimmäisenä, ja sen uskomuksen varassa useimmat elävät koko elämänsä. Mitä jos se onkin totta? Kukaan ei estä maistelemasta ajatusta.

Sydämestäni kiitän Byron Katieta ja Don Miguel Ruizia, jotka ensimmäisinä herättivät minut näkemään tämän anteliaan näkökulman. Kirja voi todellakin vaikuttaa.

Miguel Ruiz kirjoittaa Neljä tietä vapauteen -kirjasssaan:

”Saatat jopa sanoa minulle ’Miguel, sinä loukkaat minua’. Se mitä sanon ei kuitenkaan loukkaa sinua; olen vain koskettanut sinussa jo ennestään olevaa haavaa. Loukkaat itse itseäsi. En voi millään tavoin ottaa sitä henkilökohtaisesti. Tämä ei johdu siitä, etten uskoisi tai luottaisi sinuun, vaan siitä, että tiedän sinun tarkastelevan maailmaa erilaisin silmin, omien silmiesi kautta. Luot mielessäsi oman kuvasi tai elokuvasi, jossa itse olet ohjaajana, tuottajana ja näyttelijänä. Kaikki muut ovat sivuosissa. Elokuva on sinun oma luomuksesi.”

”Tarkastelet elokuvaa elämän kanssa tekemiesi sopimusten mukaisesti. Muodostat itse omat näkemyksesi. Kyse on omasta totuudestasi, ei muiden. Jos sitten suutut minulle, tiedän että kyse on sinusta itsestäsi. Olen ainoastaan tekosyy suuttumiseesi. Suuttumisesi johtuu pelosta, omien pelkojesi kohtaamisesta. Jos sinussa ei olisi pelkoa, et suuttuisi minulle. Jos et tuntisi pelkoa, en herättäisi sinussa vihaa. Jos et pelkäisi, et olisi mustasukkainen etkä surullinen.” Näin siis kirjoitti Miguel Ruiz.

Tämä selittää mielestäni myös sitä, että kaikki tunteet ovat tärkeitä. Jos suutun tai pahoitan mieleni, saan mahdollisuuden tunnistaa haavan. Yllättävän usein tämä mahdollisuus jää hyödyntämättä, sillä me käännämme huomiomme siihen toiseen ihmiseen. Siihen, jonka koemme meitä loukanneen. Me tuomitsemme hänet tai kerromme totuuden torvina hänelle hänen haavoistaan.

Ruotsalainen tutkija ja syöpälääkäri Stefan Einhorn kirjoittaa kirjassaan Ihmisen tehtävä:

”Kun Richard Nixon pakotettiin eroamaan ja hänet alistettiin samalla suuremmalle poliittiselle nöyryytykselle kuin kukaan amerikkalainen presidentti on koskaan joutunut alistumaan, hän sanoi: ’Toiset voivat vihata sinua, mutta vasta sitten he voittavat, kun alat itse vihata heitä. Ja silloin vahingoitat itseäsi.’ Oma viha ja oma suuttumus jäytävät ihmistä sisältäpäin. Intiaanien sananlasku sanoo samaan tapaan: ’Se joka vihaa, joutuu kaivamaan kaksi hautaa, toisen itselleen.'”

Omalta osaltani voin sanoa, että mitä enemmän elän näiden ajatusten mukaisesti, sitä paremmin voin.