Puhuuko lapsesi kummia?

Jutteleeko lapsesi joskus niin viisaita, että on vaikea käsittää mistä sanat kumpuavat? Entä heittääkö hän joskus niin outoa kommenttia, että toteat sen olleen vain mielikuvitusta? Tekeekö hän yllättäviä arvioita muista ihmisistä?

Lapsissa on merkillistä syvää viisautta. Meni pitkään ennen kuin ensi kerran kuulin puhuttavan vanhoista sieluista. Se tuntui heti todelta. Ehkä nautin nuorten seurasta erityisen paljon juuri siksi, heissä on vielä ripaus enemmän sitä jotain kuin meissä vanhemmissa.

Seuraavaksi, kun meinaat sanoa lapselle, että se on VAIN mielikuvitusta, muistuta itseäsi siitä, että todellisuus luodaan mielikuvissa. Elämämme on juuri sellainen kuin olemme sen kuvitelleet. Yhtään kauppareissua tai roskapussin vientiä ei ole tehty ajattelematta sitä ensin.

Minkälaista satua suurin osa ihmisistä onkaan ajatellut sen kaverin kertovan, joka aikanaan näki ihmisen pian käyvän kuussa tai ihmismassojen matkustavan ilmassa maasta toiseen? Jokainen teko ja tuote on siis ensin kuviteltu todeksi. Mielikuvitus on intuition ja luovuuden sukua, yksi suurimmista voimavaroistamme. Se on tukena myös silloin, kun ulkoisesti katsoen on rankkaa. Nelson Mandela oli vankilassa muistaakseni 26 vuotta ja sen jälkeen maansa johtaja ja vaikka mitä.

Lapset muistuttavat aikuisia enemmän eläimiä siinä, että heillä on voimakkaammat vaistot. Jos lapsi sanoo, että en pidä tuosta tädistä, häntä kannattaa kuunnella. Se voi tietty olla hankalaa varsinkin, jos lapsi kertoo näkemyksensä tädin kuullen. On kuitenkin hyvä erottaa hyvät käytöstavat ja tunteiden salliminen toisistaan.

Kun olemme lapsia, meille sanotaan, että ei noin saa sanoa ja kuulemme, että noin ei saa ajatella eikä tuntea. Meille saatetaan myös sanoa, että olemme väärässä. Täti on oikein mukava. Niinpä me alamme hylätä omat vaistomme, nehän ovat tuoneet sekaannusta ja pahaa mieltä. Me tuumimme, että olemme tuhmia, kun puhumme totta. Emme ilmeisesti edes tiedä mikä on totta. Muut tietävät sen paremmin. Alamme pelata varman päälle, alamme miellyttää, alamme pelata aikuisten pelejä.

Yhden toiveen haluan vielä esittää. Jos lapsi sanoo meille, että olet nyt vihainen, olet pettynyt minuun tms., vastaa hänelle totuudenmukaisesti. Se antaa hänelle mahdollisuuden oppia luottamaan tunteisiinsa ja viestiä niistä avoimesti. Se on todella tärkeää.

Meidän voi olla vaikea myöntää lapselle, että olemme pettyneitä tai ärsyyntyneitä, koska ajattelemme, että se on väärin. Oletamme, että emme saisi tuntea niin ja siten valitsemme hätäpäissämme ”valheen tien”. Sanomme, että ei pidä paikkaansa, en minä vihainen ole tms. Lapsen kannalta on kuitenkin parempi kuulla totuus, jolloin hän saa aidon palautteen tunteilleen. Tämä on eräänlaista lapsen tunnekoulutusta, jota aikuinen voi antaa vain olemalla rehellinen itselleen ja tiedostamalla omat tunteensa. Oikeasti tilanteessa ei ole mitään hätää. Negatiivisuutemmehan ei koskaan johdu lapsesta ja on kiva, että hän saa kuulla senkin. Ja toisaalta tässä tarjoutui lapselle loistava tilaisuus oppia lukemaan tunteita.

On mielestäni luonnollista, että lapset herättävät meissä kaikenlaisia tunteita. He ovat vahvoja peilejämme eli suuria opettajiamme. Näissä tilanteissa molempien itsetuntemus voi kehittyä, mutta sen edellytys on rehellisyys. Lapsille tämä on helpompaa, he kun ovat luonnostaan rehellisiä ja aitoja.

Se mitä voimme siinä tilanteessa antaa lapsillemme on se, että otamme vastuun omista tunteistamme. Voimme pyytää anteeksi ja todeta, että minulla tosiaan on tässä joku ongelma. En tiedä mistä on kyse, mutta sinusta se ei oikeasti ole kiinni. Mietin asiaa ja palaan siihen. Jos tiedämme, että olemme väsyneitä tms., kerromme sen (tosin myös väsymyksestä, jos se rasittaa meitä ja ihmissuhteita, on syytä ottaa vastuu). Jos taas emme tiedä olevamme pahantuulisia ja lapsi kuitenkin viestii meille sellaista, meidän ei ehkä heti kannata tyrmätä häntä, vaan maistella hänen kommenttiaan rauhassa? Voisiko se olla totta, että minua harmittaa nyt joku? Miten ihanaa on, jos voimme sitten huomattuamme näin olevan, antaa muksulle tai murkulle palautetta ja sanoa, kiitos rakkani, olet oikeassa. En ollenkaan tajunnut. Kiitos, että autoit minut näkemään tilanteen.

Jos lapsi puhuu mielestämme ”yliluonnollisia”, me saatamme tietää paremmin. Se voi näkyä vähättelynä tai jopa tyrmäyksenä. Pian lapsi alkaa hylätä osaa itsestään ja tekee kaikkensa unohtaakseen sen. Hän tavallaan onnistuu, mutta ei saa rauhaa. Vielä aikuisenakin hylkäämistä ja unohtamista on suoritettava (tiedostamattamme) koko ajan ja se vie valtavasti energiaa. Ei ihme, että moni aikuinen tuntee olonsa tyhjäksi ja tasapainoa yritetään hakea vaikkapa ryyppäämällä, kiirehtimällä ja tekemällä.

Jos viimeksi mainitsemani ulottuvuus herätti mielenkiintoa, suosittelen katsomaan tiistaina dokumentin, joka on tehty mäntyharjulaisesta nuoresta äidistä, Niina-Matilda Juholasta, joka toimii näkijänä. Dokumentti on uusinta parin vuoden takaa. En ole nähnyt sitä, mutta olen lukenut Juholan kauniin kirjan. Dokumentti tulee kello 20.00, TV1, ja uusintana torstaina. Alla ote ohjelman esittelystä Ylen sivuilta. Tästä pääset Ylen kyseiselle sivulle ja saat tarkemmat tiedot.

“Kun olin lapsi, oli lempijuttuni olla kylvyssä, kunnes sain ryppyiset kädet. Ryppyiset kädet olivat kotoisammat kuin lapsen pieni keho.” Näin kertoo näkijä Niina-Matilda Juhola Tosi tarina -dokumentissa lapsuudestaan. Hän on säilyttänyt lapsuudesta ominaisuutensa aistia henkien läsnäoloa ja kyvyn kommunikoida näkymättömien auttajien kanssa.

“Kun synnymme tähän maailmaan, on meillä kaikilla tämä ominaisuus. Osa meistä sulkee sen, toisilla se jää auki. Halutessaan voi jokainen meistä avata tuon kyvyn itsessään uudelleen. Tärkein lähtökohta on uskallus hiljaisuuden kuuntelemiseen. Se on mahdollisuus löytää sisältään tuo vanha viisas, joka on elänyt monta elämää ja valinnut juuri tämän elämän ja nämä vanhemmat opastamaan itseään elämäntehtävässään.”

Mainokset

Tekijä: Lenita Lehtonen

Minusta on ihana ihmetellä elämää ja ihmisiä, kirjoittaa ja höpöttää. Intohimoni on auttaa ja palvella. Rakastan luontoa ja autan ihmisten hylkäämiä koiria. Olen työskennellyt vuosikymmeniä viestinnän, koulutuksen ja hyvinvoinnin parissa. Olen toiminut pitkään yrittäjänä ja viestintäkonsulttina. Koulutukseltani olen merkonomi ja terveystieteiden maisteri.

2 vastausta artikkeliin “Puhuuko lapsesi kummia?”

  1. Kiitos Lenita! 🙂 Ihan mielettömän upea kirjoitus; allekirjoitan kaiken niin äitinä kuin entisenä lapsena, joka pyrkii säilyttämään sen pienen tytön sisimmässään yhä edelleen. Nykypäivän maailmassa se saattaa olla vain joskus työlästä, koska jos puhuu ”lapsen silmin” tulee helposti leimatuksi kummajaiseksi.

    On niin totta, että mielikuvilla luomme tämän hetken, tulevan ja menneisyyden. Jokainen asia tämän maan päällä on lähtenyt ajatuksesta, jonka joku on jossain ajatellut. Niin hyvän kuin pahankin ajatuksen. Koska hyvillä ajatuksilla on suurempi voima, uskon myös siihen, että meillä kaikilla on käytettävissämme avaimet parempaan elämään.

    Siksi emme saa sammuttaa mielikuvituksen paloa lastemme sydämissä ja silmissä. He ovat tulevaisuuden aikuisia, jotka luovat maailmaa.

    Aurinkoista päivää Sinulle! : )

    Tykkää

    1. Kiitos paljon Verna 🙂 sekä palautteesta että näkökulmista! On se vaan ihana elää itsensä kanssa, kun etenee kohti sitä, että hyväksyy koko paketin. Se sisältää myös tuntemattoman hyväksymisen, sillä kukapa tuntisi täysin itsensä. Hyväksyminen antaa paljon tilaa. Kykenemme hyväksymään jopa sen, että joku muu ei hyväksy. Katie Byron sanoo osuvasti: ”Minä tiedän, että kaikki rakastavat minua, mutta en oleta kaikkien tietävän sitä vielä.” Kauniita kesäpäiviä sinulle, Lenita

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s