Kolme vuotta ilman telkkua

Huomenna tulee kuluneeksi kolme vuotta siitä kun Suomessa siirryttiin digiaikaan. Olin jo jonkin aikaa pohtinut telkkarista luopumista, joten muutos tuli hyvään saumaan.

Luovuin televisiosta koska syötin sille ison osan ajastani – elämästäni. Mitä sain vastineeksi? Katsellessa ohjelmat tuntuivat tärkeiltä ja niistä riitti usein jauhettavaa myös kavereitten kanssa jälkikäteen. Siinä vaiheessa olin saanut sen kaltaisen herätyksen, että haluan mieluummin rauhoittaa mieltäni. Osa ohjelmista oli niin kiehtovia, että ne synnyttivät hurjasti näkemyksiä ja joskus jopa ideoita. Osa ohjelmista, aika pieni, oli myös hauskoja.

Olin luopunut lehdistä jo vuotta aiemmin. Huomasin nimittäin, että nekin ottivat enemmän kuin antoivat. Enkä missään tapauksessa väitä, että näin olisi kaikkien kohdalla. Enkä ehdota sen paremmin televisiosta kuin lehdistäkään luopumista. Minulle kävi näin, kun aloin kuunnella itseäni ja tutustua energioihini astetta aiempaa enemmän.

Ensimmäisenä laitoin oveeni ei ilmaisjakelua kiitos -lapun. Jälkeenpäin mietin, miksi en ollut tehnyt sitä aiemmin? Olin pitkään harmitellut roskamäärää, joka luukusta tippui. Pelko kuitenkin voitti pitkään, eli minä tuumin roskien seassa saattavan olla joku tiedonjyvä, jota tarvitsen. Olenhan kaiken lisäksi viestintäalalla.

Lehtiä ja leikkeitä kertyi, sillä osan säästin myöhempää käyttöä tai lukemista varten. Aamulehtikin tehtaili uusia tuotteita, osalle päivistä tuli jo useampi julkaisu. Hyvää asiaa varmasti, mutta lehti- ja leikepinoni auttoivat minua oivaltamaan, että ne eivät lisänneet energiaani vaan veivät sitä. Tajusin, että kaikki se aika, jonka olen asioiden seuraamiseen käyttänyt, ei ollut tehnyt minusta aktiivista osallistujaa saati lämpimämpää ja viisaampaa lähimmäistä.

Me viihdytämme itseämme uutisilla. Näin viime viikolla pienen koululaisen tuijottavan pitkään iltapäivälehden lööppiä R-kioskin seinässä. Kesällä eräs kymmenvuotias halusi kovasti keskustella kanssani Porvoon ammuntatapauksesta. Hän vaikutti yllättyneeltä kuultuaan harvan suomalaisen, tai ihmisen ylipäätään, kuolevan niin, että tulee ammutuksi.

Ei meidän oikeasti tarvitse tietää kaikkea sitä, mitä meille nyt tarjoillaan. Voimme myös miettiä, kuinka monta kertaa päivässä juuri minun kannattaa ne uutiset lukea tai katsoa. Muistan miten jähmetyin seuraamaan New Yorkin tornien sortumista. Istuin tuntikausia seuraten kaikkia mahdollisia kanavia.

Kun tieto tulee negatiivisessa paketissa, se taitaa usein lamauttaa minun kaltaiseni ihmisen tai tekee ainakin pienemmäksi. Näyttää myös siltä, että imin kaiken negatiivisen energian itseeni ja sitähän mediassa riittää. Olin marinoitu negatiivisuudessa.

En silti syytä mediaa. Minähän sen valitsin. Olimme hyvin läheinen pari pitkän aikaan. Yhdessä päivittelimme elämän raskautta ja pahuutta. Siitäkin olimme samaa mieltä, että monet ihmiset ovat arvaamattomia elleivät peräti hulluja. Olimme molemmat varuillamme jatkuvasti ja nopeasti ongelmien kimpussa, kun niitä ilmaantui ja jos ei ilmaantunut, niin me loimme niitä. Usein teimme myös muista pilkkaa. Ei se oikeastaan mitään pilkkaa ollut, me vaan kerroimme totuuden. Nyt tiedän, että nämä olivat meidän tapamme selviytyä. Toinen teki bisnestä ja minä sain mitä halusin.

Katselen kyllä mielelläni televisiota, kun osun paikkaan, jossa sellainen on. Erosimmehan ystävinä. Tiedän, että käytin sitä tavallaan väärin. Niinhän me helposti teemme hyvien aineiden ja läheisten ihmistenkin kanssa.

Olen todella tyytyväinen valintoihini. En kaipaa televisiota enkä lehtien tilausnumeroita. En ottaisi niitä kotiini, vaikka ilmaiseksi antaisit. Voi olla, että ensi viikolla olen toista mieltä. Saan onneksi tehdä uusia ratkaisuja milloin haluan. Tässä vaiheessa luen joskus netistä yleisiä uutisia. Sen sijaan keksityn asioihin, jotka minua kiinnostavat ja valitsen niitä käsittelevät kirjat, artikkelit sun muut. Marinoin itseäni ilossa ja rauhassa. Mistä tulikin mieleeni, että nyt olen koukussa Facebookiin. Keskityn positiivisuuteen. Saan hyvää mieltä ja haluan sitä myös jakaa.

PS. Osalle ihmisistä ei tee hyvää katsoa uutisia juuri ennen nukkumaan menoa. Monelle meistä mielen rauhoittaminen ja positiivisiin asioihin keskittyminen tuo levon. Saa sitten kroppakin latautua yön aikana.

Nyt on lupa nauraa

”Meillä oli todella hauskaa. Nauroin hulluna koko illan. Olin unohtanut, miten mukavaa meillä saattoi olla yhdessä.” Näin tuumi ystävättäreni, joka pitkästä aikaa kävi exänsä kanssa ulkona.

Olen pannut merkille, että kehoni ei täysillä tue nauramista. Kun avaan suuni suureksi, huomaan että kasvoista ja kaulasta kiristää. Olenkin alkanut tehdä erilaisia venytyksiä, kuten kielen näyttöä. Juu, sellaista, jota teimme lapsena ihan luonnostaan, kunnes joku sanoi, että olepas nyt kunnolla. Vääntelen suuta sinne tänne ja venytys tuntuu usein kaulassa asti. Teen venytyksiä myös kaulan alueelle. Nauraminen on varmasti hyvää treeniä kans 🙂

Minulla on ollut sellainen osin tiedostamatonkin käsitys, että on monia tilanteita, joissa ei sovi nauraa. Ei saanut näyttä iloista naamaa, piti olla varovainen. On varmaan totta, että vihaista ihmistä nauru ärsyttää. Mutta totta on sekin, että häntä saattaa ärsyttää mikä tahansa. Joku on huonolla tuulella jatkuvasti. Missä välissä lähimmäinen silloin saa ja uskaltaa nauraa?

Milloin nauru voi oikeasti tehdä vahinkoa? Ei koskaan, päinvastoin. On ihanaa, että ympärillä on ihmisiä, jotka uskaltavat nauraa ja naurattaa. Lapset ovat tässäkin mestareita. Miten paljon voimmekaan heiltä oppia.

Eiköhän naureta! Otapa näistä vauhtia:

Ajatusten antelias voima

Olin viikolla pari kertaa juoksemassa. Ensimmäinen lenkki sujui loistavasti ja lähdin innoissani seuraavalle. Pari kilometriä meni kevyesti, mutta yllättäen vauhti hiipui ja koko homma tuntui raskaalta ja epämiellyttävältä.

Tein tärkeän havainnon. Olin juossut alkumatkan miettien kaikkea ihanaa ja hyvää. Olo oli vapaa, kevyt ja matka eteni kuin siivillä. Sitten mieleeni tulivat tekemättömät työt ja niistä mahdollisesti aiheutuvat ongelmat. Kun ajatukset vaihtuivat raskaaksi, puhti loppui välittömästi.

Sanotaan, että ihmisellä on noin 50 000 ajatusta vuorokaudessa. On selvää, että emme ole tietoisia niistä kaikista. Yleisesti tiedetään, että monet ajatuksista ovat samoja päivästä ja vuodesta toiseen. Kannattaa tulla tietoiseksi ajatusten yleisvireestä ja toisaalta muistaa, että omien ajatusten moittiminen on sitä samaa voimia vievää puuhaa.

Jos haluamme saada aikaan ja niin, että se tuntuu mukavalta tai jos haluamme vain olla ja nauttia, kannattaa ajatella mukavia asioita. Jos se tuntuu hankalalta, voimme vaikka tehdä ihania mielikuvamatkoja, katsella kauniita yksityiskohtia, laittaa kynttilät palamaan tai mielimusiikkia soimaan.

On hankala oppia tietokoneen käyttöä tai vaikka uutta kieltä, jos ajatuksin tai ääneen tuumii sen olevan hankalaa. On raskasta aloittaa lenkkeily, jos mollaa omaa ulkonäköään tai miettii aikaisemmin lopahtanutta lenkkeilyintoaan. Miten tulla rikkaaksi, jos pitää itseään köyhänä? Miten tervehtyä, jos kokee olevansa sairas? Se vaatii taistelua, joka on kovaa ja siinä on harvoin todellisia voittajia.

Luonnollinen ja ihmeitä aikaansaava voima tulee luottamuksesta ja lämpimistä ajatuksista.

Kiitos kaverille

Kävimme Pepen kanssa aamutoimilla. Törmäsimme tuolla reissulla ensi kertaa talon siivoojaan. Huomasin sanovani hänelle: ”Kiitos, että siivoat. Täällä on aina niin siistiä.” ”Kiitos, kiva kuulla”, vastasi hän selvästi ilahtuneena. Kyllä tuli taas hyvä mieli. Voin sanoa saaneeni suuni auki oikeassa paikassa.

Kiitä sinäkin tänään jotakuta, jota et ole aiemmin kiittänyt. Tehkäämme niin joka päivä. Emme koskaan ole yksin. Aina on joku joka siivoaa rappukäytävän, ajaa lumet kylätieltä, jakaa postin, varmistaa, että sähkökatkoistakin selvitään. Aina on joku, jota voimme kiittää.

Kiittäkäämme myös itseämme toistuvasti, samoin kuin niitä, jotka ympärillämme hyörivät säännöllisesti. Tietoisina siitä, että jokainen tekee parhaansa, sen mitä tämän hetken voimilla ja ymmärryksellä kykenee, löydämme aina jotain kiitettävää.

Rakastan minua

Onko sinun kiva katsoa itseäsi peilistä? Onko helppo hymyillä hyväksyvästi kaikelle, mitä sieltä näkyy? Minun on, nykyisin.

Se on muuten todella vapauttavaa. Mitä kaikkea valittamisen ja surkuttelun aihetta minullakin on ollut, jo pelkästään kasvoissa. Liian pitkä naama, iso kyömynenä ja valtavan suuret huulet. Ja hampaat, voi yhden kerran. Siis kauhean isot etuhampaat ja muut hampaat ihan sikin sokin. Ja tässä oli tosiaan vasta kasvot, muusta kropasta en maininnut vielä mitään puhumattakaan kaikesta pahasta, mitä olen vuosien varrella tehnyt. Voi pikku raukkaa :). Vaikka ulkonäköni kanssa olen saanut rauhan ja jopa pidän siitä, kummittelee menneisyys edelleen, onneksi koko ajan vähemmän.

Louise L. Hayn peiliharjoitus on mainio ja simppeli työkalu kaikille, jotka haluavat antaa anteeksi ja kehittää itsetuntoaan – avata sydäntään.

Näin se menee. Katso itseäsi mahdollisimman usein peilistä ja sano lempeästi ääneen rakastan sinua (nimi). Tee tämä vähintäänkin aamulla ja illalla. Minä esimerkiksi sanon hymyillen: ”Minä rakastan sinua Lenita, minä todella rakastan sinua.” Usein myös ihastelen ääneen kauneuttani ja kiittelen kaikesta, myös siitä, miten paljon olen päässyt eteenpäin.

Peilityöskentelyn avulla alat hyväksyä ryppysi, kilosi sun muita menneitä. Älä luule, että pääsisimme kiloistamme tai vaivoistamme eroon mollaamalla niitä. Rakkaus parantaa.

Jos huomaat arvostelevasi näkemääsi, älä jää siitä itseäsi torumaan, vaan tiedosta, että se on vanha kaavasi. Ole kiitollinen oivalluksesta ja siirrä ajatukset hellästi hyväksyviin. Meillä on lupa pitää ulkonäöstämme ja rakastaa itseämme. Se tekee meidän lisäksemme hyvää koko luomakunnalle.

Vaikka et uskoisi peilityöskentelyn voimaan, kokeile. Mitäpä voisit siinä hävitä? Kokeile harjoitusta 30 päivää ja katso mitä siitä seuraa.

Mitä sinä teet?

”Mitä sinä teet”, kysyy minulta pieni poika, jonka juuri hetki sitten näin äitinsä kanssa ruokkivan sorsia rannassa. ”Ulkoilutan vanhaa koiraani”, vastaan, vaikka tajuan vastauksen olevan itsestään selvä, mutta muutakaan en osaa sanoa. Pepe on pistänyt päänsä puskaan ja nautiskelee parhaillaan hajumaailmasta, josta minä en tiedä mitään. Voin vain nähdä hänen ilonsa.

Jatkamme kukin matkaamme ja vasta paljon myöhemmin oivallan, mitä poika oikeastaan kysyi. Jo muutaman vuoden minulla on ollut tapana Pepeä ulkoiluttaessani tehdä erilaisia taivutus- ja venytysliikkeitä samalla kun Pepe nauttii omista jutuistaan. En ollenkaan tajunnut, että poika tietysti katsoi, että mitä kummaa tuo täti tuossa heiluu.

Kun Pepe noin viisitoista vuotta sitten tuli perheeseemme, minä olin hyvin kärsimätön enkä osannut ajatella sen, kuten en juuri muidenkaan tarpeita. Minä määräsin tahdin. Pidin kiirettä. Sitä jatkui monta vuotta, mutta nykyisin olen onneksi rennompi ja huomaavaisempi. Epäilemättä moni autoilija ja ohikulkija on Turussakin nähnyt koiraansa ulkoiluttavan oudon ilmestyksen.

On ihan hyvä niin, että seisoskelee rentona antaen koiran nautiskella, mutta jos olo alkaa tuntua odottelulta, niin tiedämme, että odottajan aika on helposti pitkä. Odottajan roolin sijasta suosittelen kokeilemaan oman kehon liikuttelua ja venyttelyä.

Voihan sitä vaikka laulaa lurautella ja tanssia sen tahdissa. Muut saavat ajatella mitä tykkäävät, me teemme itsellemme hyvää. Sitä paitsi, jos toimintamme saa vaikka ohikulkijan hymyilemään, niin hänkin saa osansa hyvästä. Toisaalta aina, kun teemme hyvää itsellemme, teemme hyvää koko luomakunnalle.

Leikitäänkö luksusrouvaa?

Tapasin Jyväsjärvessä, todellakin vedessä, upean leidin. Hän täyttää kohtapuoliin kahdeksankymmentä vuotta. Sain kuulla hänen miehensä sairastavan Parkinsonin tautia ja jonkin aikaa sitten siirtyneen laitoshoitoon. Se on iso juttu ihmisille, jotka ovat olleet onnellisesti aviossa viisikymmentäkaksi vuotta.

Tiedustelin daamilta, että miten hän pitää itsestään huolta. ”Leikin joka aamu luksusrouvaa”, hän kertoi nauraen. ”Kun herään, laitan kahvin tippumaan ja teen voileivän. Sitten lähden järveen uimaan, järvi kun on tässä aivan talon vieressä. Kun palaan, pujahdan ilkosillani lakanoiden väliin ja nautin aamiaisen sängyssä lehteä lukien pikkurilli pystyssä.”

Olin häikäistynyt ja kysyin, miten hän on osannut kehittää tällaisen leikin. ”Pula-aikaan äiti aina kannusti käyttämään mielikuvitusta. Teimme siskoni kanssa jäätelöt perunamuusista laittamalla muusia voipaperin sisään.” Äiti täyttää muuten ensi vuonna sata vuotta ja on edelleen myönteinen ihminen.

Luksusrouvaa, -herraa tai -pariskuntaa voi varmasti leikkiä monella tavalla. Onko sinulla kokemuksia ja ehdotuksia, jotka voit jakaa kanssamme? Leikittekö joskus luksusperhettä? Tapaamani nainen kertoi yleensä aina kattavansa pöydän kauniisti.

Mielikuvitus on huikea voimavara aina, mutta mikä voima sillä onkaan, kun elämme rankempia vaiheita. Myöskään leikkiä ei kannata koskaan unohtaa. Sekin on osa meitä, osa elämää.