”Mitä sinä teet”, kysyy minulta pieni poika, jonka juuri hetki sitten näin äitinsä kanssa ruokkivan sorsia rannassa. ”Ulkoilutan vanhaa koiraani”, vastaan, vaikka tajuan vastauksen olevan itsestään selvä, mutta muutakaan en osaa sanoa. Pepe on pistänyt päänsä puskaan ja nautiskelee parhaillaan hajumaailmasta, josta minä en tiedä mitään. Voin vain nähdä hänen ilonsa.
Jatkamme kukin matkaamme ja vasta paljon myöhemmin oivallan, mitä poika oikeastaan kysyi. Jo muutaman vuoden minulla on ollut tapana Pepeä ulkoiluttaessani tehdä erilaisia taivutus- ja venytysliikkeitä samalla kun Pepe nauttii omista jutuistaan. En ollenkaan tajunnut, että poika tietysti katsoi, että mitä kummaa tuo täti tuossa heiluu.
Kun Pepe noin viisitoista vuotta sitten tuli perheeseemme, minä olin hyvin kärsimätön enkä osannut ajatella sen, kuten en juuri muidenkaan tarpeita. Minä määräsin tahdin. Pidin kiirettä. Sitä jatkui monta vuotta, mutta nykyisin olen onneksi rennompi ja huomaavaisempi. Epäilemättä moni autoilija ja ohikulkija on Turussakin nähnyt koiraansa ulkoiluttavan oudon ilmestyksen.
On ihan hyvä niin, että seisoskelee rentona antaen koiran nautiskella, mutta jos olo alkaa tuntua odottelulta, niin tiedämme, että odottajan aika on helposti pitkä. Odottajan roolin sijasta suosittelen kokeilemaan oman kehon liikuttelua ja venyttelyä.
Voihan sitä vaikka laulaa lurautella ja tanssia sen tahdissa. Muut saavat ajatella mitä tykkäävät, me teemme itsellemme hyvää. Sitä paitsi, jos toimintamme saa vaikka ohikulkijan hymyilemään, niin hänkin saa osansa hyvästä. Toisaalta aina, kun teemme hyvää itsellemme, teemme hyvää koko luomakunnalle.
Lenitan juttuja 