Viimeinen matka

Nappisilmä teki viimeisen maallisen matkansa. Tyttäreni ja exäni tulivat eilen ja ajoimme Satakuntaan. Hautasimme Pepsun kauniin ruumiin äitini omenapuun alle.

Hautapaikka oli tyttäreni Netan ehdotus. Kun soitin hänelle suru-uutisen eläinlääkäriltä, Netta järkytyksestään huolimatta tiesi heti, mitä hän halusi meidän tekevän.

Niinpä me teimme 600 kilometrin reissun. Saimme puhua toistemme kanssa ja saimme jättää rauhassa hyvästit. Vaikka matka oli toisaalta raskas, se oli myös hyvin lämmin ja rauhoittava. Netan villi yksivuotias Taco-koira pyöri iloisena mukana.

Kyllä tällaisissa hautajaisrituaaleissa on paljon voimaa. Kun eläinlääkäri kysyi minulta, että mitä ruumiille tehdään, vastasin, että ei sillä ole oikeastaan väliä. Olin niin shokissa, että moisella asialla ei tuntunut olevan merkitystä. Onneksi oivalsin, että minun tulee kysyä asiaa Netaltakin.

Suru myös yhdistää. Miten ihana ex-puoliso minulla onkaan. Taas hän oli mukana ja tukena. Netta poikkesi paluumatkalla moikkaamassa isäänsä ja tämän perhettä. Ystävä kutsui meidät syömään ja lopuksi kävimme pusuttelemassa siskoni ihanat lapset.

Ensimmäinen päivä

Miksi minä aina huomaan sen mitä minulla on vasta kun olen sen menettänyt? Olen valmis antamaan sinulle huomiota, hellyyttä ja aikaa nyt. En kohta tai huomenna. Miksi sinä menit pois juuri ennen kuin minä tämän sisäistin?

Tule takaisin, nyt minulla on aikaa ja sydäntä. Jääkööt hölmöt hössötykset. Ehtiihän sitä opiskella ja kolmonenkin riittää. Kyllästyitkö sinä odottamaan? Kyllästyitkö antamaan niitä merkkejäsi. Yritit niin kovasti ja sinnikkäästi kiinnittää huomioni sinuun. Koitko itsesi taakaksi? Luitko sen ajatukseni, että en voi sinun vuoksesi lähteä sille leirille?

Sydämeni on nyt auki. Mahdut sinne helposti. Anna minulle vielä mahdollisuus korvata kaikki. En ehtinyt kiittää, en ehtinyt hyvästellä. Kuuletko sinä? Oletko vielä täällä? Minä niin rakastan sinua.

PS. Älä huoli, kyllä minä pärjään. Ole ja mene rauhassa ja rakkaudessa sinne minne sun mentävä on. Olet aina sydämessäni ja minä tiedän, että olen sinun sydämessäsi.

Pepe vaihtoi maisemaa

Suuri opettajani ja rakas uskollinen ystäväni Pepe, Pepsu, Peppuli siirtyi tänään toiseen ulottuvuuteen.

Olen itkenyt koko päivän. Kaikki tapahtui niin nopeasti, liian nopeasti, vaikka Pepe olikin jo yli 16-vuotias. Se oli niin hyvissä voimissa. Huomasin yöllä, että kaikki ei ole kunnossa ja aamulla sitten eläinlääkäri totesi, että keuhkot ovat täynnä vettä ja todennäköisesti sydämen vajaatoiminnasta on kyse. Mitään ei ollut hänen mukaansa tehtävissä.

Olin niin huolissani ja peloissani koko yön ja aamun. Se oli päällimmäinen tunne silloin. Sitten alkoi syyllisyys kalvaa. Syyllisyys otti kaiken tilan. Tuntuu, että itkukin tulee vain syyllisyydestä. Onko suruni pelkkää syyllisyyttä? Osaanko siis edes surra? Vai onko suru ylipäätään pelkkää itsesyytöstä? Ehkä se on kaipuutakin, mutta sitä minä en vielä tunne. Nukuin äsken hetken ja tuntuu, että nyt tunnen lähinnä tyhjyyttä. Kipu tuntuu kehossa. Päätä on särkenyt vietävästi. Ruoka ei maistu, eikä voimia ruuanlaittoon tunnu löytyvän. Kirjoittaminen ja puhuminen helpottaa.

Kaikki alkoi vuonna 1995 kun minä, joka olin päättänyt olla hankkimatta koiraa, asuin kuusivuotiaan tyttäreni kanssa Espanjassa ja näin eläinkaupan ikkunassa lapun, jossa luki, että myydään 1,5-vuotias Yorkshiren terrieri. Jostain kummasta syystä soitin numeroon ja menin katsomaan. Olin hetkessä myyty.

Terhakka ja aina iloinen Pepsu antoi niin paljon. Ei sitä osaa sanoin kuvailla, mutta jos yrittäisin, niin se opetti minulle kärsivällisyyttä, uskollisuutta, välittämistä, joustavuutta ja vaikka mitä. En varmasti edes tiedä, mitä kaikkea siltä sain. Näytti siltä, että se antoi aina anteeksi, vaikka minä roikuin tietokoneella sitä huomioimatta tai olin pidempään poissa. Minä en kyllä ole antanut sitä itselleni anteeksi, kuten syyllisyysviittauskin paljastanee. Minulla on siis Pepeltä vielä paljon opittavaa.

Kiitos, kiitos rakas Pepsu.

Juhlan aika!

Lapseni ilmoitti juuri tulevansa äitinsä luokse viikonlopuksi. Jes!

Se on sitten pikkujoulut. Soitin teatteriin ja sain kuin sainkin liput My Fair Lady -musikaaliin. Pakkasessa on mätiä, joka on lapsen suurta herkkua. Olen perannut eräänkin kilon muikkuja tänä syksynä ja tallettanut mädit pikkuiselle juuri tätä hetkeä varten. Älkää muuten väittäkö, että kala on kallista. Muikkua saa hintaan 3.90 e kilo ja ihan Sokokselta.

Se rahasta. Nyt on pikkujoulut. Rakastan musikaaleja. Siitä on kohta kaksikymmentäviisi vuotta, kun vietin pikkujoulua Broadwaylla. Ajelimme Limousinella pitkin Manhattania ja piipahdimme teatterissa. Työpaikan pikkujoulut, ei sen kummempaa 🙂

Ehkä saimme tämän harmaan ja synkän ajan, jotta etsimme ilon itsestämme. Löydämme toisemme ja nostamme kannat kattoon. Have fun!

Haku päällä

Jos minulla olisi haku päällä, niin mistä ihmeestä minä sen miehen löytäisin?

Naapurini menivät naimisiin vuonna 1963. Eilen utelin, että missä ja miten he tapasivat. Olivat istuneet samaan pöytään työväenopiston pikkujouluissa.

Sanotaan, että ajoitus on tärkeintä. Olen siis liikkeellä täydelliseen aikaan. Vieläkö siellä työväenopistossa vietetään niitä pikkujouluja?