Pepe vaihtoi maisemaa

Suuri opettajani ja rakas uskollinen ystäväni Pepe, Pepsu, Peppuli siirtyi tänään toiseen ulottuvuuteen.

Olen itkenyt koko päivän. Kaikki tapahtui niin nopeasti, liian nopeasti, vaikka Pepe olikin jo yli 16-vuotias. Se oli niin hyvissä voimissa. Huomasin yöllä, että kaikki ei ole kunnossa ja aamulla sitten eläinlääkäri totesi, että keuhkot ovat täynnä vettä ja todennäköisesti sydämen vajaatoiminnasta on kyse. Mitään ei ollut hänen mukaansa tehtävissä.

Olin niin huolissani ja peloissani koko yön ja aamun. Se oli päällimmäinen tunne silloin. Sitten alkoi syyllisyys kalvaa. Syyllisyys otti kaiken tilan. Tuntuu, että itkukin tulee vain syyllisyydestä. Onko suruni pelkkää syyllisyyttä? Osaanko siis edes surra? Vai onko suru ylipäätään pelkkää itsesyytöstä? Ehkä se on kaipuutakin, mutta sitä minä en vielä tunne. Nukuin äsken hetken ja tuntuu, että nyt tunnen lähinnä tyhjyyttä. Kipu tuntuu kehossa. Päätä on särkenyt vietävästi. Ruoka ei maistu, eikä voimia ruuanlaittoon tunnu löytyvän. Kirjoittaminen ja puhuminen helpottaa.

Kaikki alkoi vuonna 1995 kun minä, joka olin päättänyt olla hankkimatta koiraa, asuin kuusivuotiaan tyttäreni kanssa Espanjassa ja näin eläinkaupan ikkunassa lapun, jossa luki, että myydään 1,5-vuotias Yorkshiren terrieri. Jostain kummasta syystä soitin numeroon ja menin katsomaan. Olin hetkessä myyty.

Terhakka ja aina iloinen Pepsu antoi niin paljon. Ei sitä osaa sanoin kuvailla, mutta jos yrittäisin, niin se opetti minulle kärsivällisyyttä, uskollisuutta, välittämistä, joustavuutta ja vaikka mitä. En varmasti edes tiedä, mitä kaikkea siltä sain. Näytti siltä, että se antoi aina anteeksi, vaikka minä roikuin tietokoneella sitä huomioimatta tai olin pidempään poissa. Minä en kyllä ole antanut sitä itselleni anteeksi, kuten syyllisyysviittauskin paljastanee. Minulla on siis Pepeltä vielä paljon opittavaa.

Kiitos, kiitos rakas Pepsu.