Suuri opettajani ja rakas uskollinen ystäväni Pepe, Pepsu, Peppuli siirtyi tänään toiseen ulottuvuuteen.
Olen itkenyt koko päivän. Kaikki tapahtui niin nopeasti, liian nopeasti, vaikka Pepe olikin jo yli 16-vuotias. Se oli niin hyvissä voimissa. Huomasin yöllä, että kaikki ei ole kunnossa ja aamulla sitten eläinlääkäri totesi, että keuhkot ovat täynnä vettä ja todennäköisesti sydämen vajaatoiminnasta on kyse. Mitään ei ollut hänen mukaansa tehtävissä.
Olin niin huolissani ja peloissani koko yön ja aamun. Se oli päällimmäinen tunne silloin. Sitten alkoi syyllisyys kalvaa. Syyllisyys otti kaiken tilan. Tuntuu, että itkukin tulee vain syyllisyydestä. Onko suruni pelkkää syyllisyyttä? Osaanko siis edes surra? Vai onko suru ylipäätään pelkkää itsesyytöstä? Ehkä se on kaipuutakin, mutta sitä minä en vielä tunne. Nukuin äsken hetken ja tuntuu, että nyt tunnen lähinnä tyhjyyttä. Kipu tuntuu kehossa. Päätä on särkenyt vietävästi. Ruoka ei maistu, eikä voimia ruuanlaittoon tunnu löytyvän. Kirjoittaminen ja puhuminen helpottaa.
Kaikki alkoi vuonna 1995 kun minä, joka olin päättänyt olla hankkimatta koiraa, asuin kuusivuotiaan tyttäreni kanssa Espanjassa ja näin eläinkaupan ikkunassa lapun, jossa luki, että myydään 1,5-vuotias Yorkshiren terrieri. Jostain kummasta syystä soitin numeroon ja menin katsomaan. Olin hetkessä myyty.
Terhakka ja aina iloinen Pepsu antoi niin paljon. Ei sitä osaa sanoin kuvailla, mutta jos yrittäisin, niin se opetti minulle kärsivällisyyttä, uskollisuutta, välittämistä, joustavuutta ja vaikka mitä. En varmasti edes tiedä, mitä kaikkea siltä sain. Näytti siltä, että se antoi aina anteeksi, vaikka minä roikuin tietokoneella sitä huomioimatta tai olin pidempään poissa. Minä en kyllä ole antanut sitä itselleni anteeksi, kuten syyllisyysviittauskin paljastanee. Minulla on siis Pepeltä vielä paljon opittavaa.
Kiitos, kiitos rakas Pepsu.
Lenitan juttuja 
Syyllisyyden tunteet kuuluu normaaliin kriisin käsittelyyn. Elämä on! Suomessa tehdään maailman mittakaavassa hyvin paljon itsemurhia. Aika usein perheellä ja läheisillä ei ole aavistustakaan, miksi tämä on tapahtunut. Ja syyllisyys on päällimmäinen tunne. Miksi en huomannut? Mitä tein väärin? Miksi se ei kertonut mitään?
Kyllä sinä vielä huomaat, että olet elänyt hyvää elämää Pepsun kanssa. Normaalia koira-ihmissuhdetta. Se on antanut sulle paljon ja sinä sille. Kaikesta huomasi, että se oli sulle kaikki kaikessa ja teit sen eteen työtä ja näit vaivaa. Pepsu oli myös aikamoinen valopilkku ja rakkauden kohde vanhemmilleni (se yläkerran enkeli….). Miten paljon se kerkesi iloa heillekkin antaa lyhyessä ajassa! Minäkin ehdin nähdä Pepsun ja se oli aivan ihana suloinen otus. Pepsun tilanteessa näkisin, että hyvin loppujen lopuksi kävi. Sillä oli vakava sairaus ja sen mahdollinen hoitaminen olisi ollut varmaan tosi rankkaa sille sen iän huomioon ottaen, eikä olisi edes varmaan onnistunut. Sydämen vajaatoimintaa ei niin helposti hoideta ihmiselläkään….ja oireet tulee kunnolla esiin vasta myöhäisessä vaiheessa. Et olis millään pystynyt havaitsemaan sitä aiemmin, paitsi jos olisit eläinlääkäri, ehkä.
Sait viettää Pepsun kanssa harvinaisen pitkän koiranelämän! Keskity nyt niihin hyviin muistoihin! Varmasti selviät syyllisyyden tunteista ja pystyt pian kaipaamaan Pepsua ilman niitä. Minäkin olen selvinnyt lapseni kuolemasta ja voin sanoa, että helppoa se ei ollut, mutta totta. Totta on myös se vanha sanonta, että aika parantaa haavat!!!
T: susanna
TykkääTykkää
Hei, kiitos paljon viestistäsi Susanna 🙂 Ensinnäkin, olen niin kiitollinen siitä, että me löysimme äitisi ja isäsi! Se oli meille suuri suuri lahja. Pepsun ei tosiaan juuri tarvinnut olla yksin kotona ja hän niin nautti olostaan yläkerrassa 🙂
Olet varmasti oikeassa. Pikkuhiljaa varmaan tajuan asiat selkeämmin. Jauhan vain vielä sitäkin, että miksi en vienyt sitä viikko siten lääkäriin, kun sille oli ilmaantunut yskä jne. Aiemmin vein sen aika nopsaan lääkäriin. Nyt ei jostain ihmeen syystä tullut mieleen…Kummallista.
En tiennyt, että olet menettänyt lapsen. En oikein tiedä mitä sanoa. Se on ollut varmasti todella rankkaa. Hienoa, että olet selvinnyt siitä. Luin taannoin kahdesta naisesta, jotka olivat kumpainenkin ajaneet humalassa ihmisen kuoliaaksi. Sitten nämä austraalialaiset naiset olivat alkaneet työskennellä yhdessä sen puolesta, että alkoholi ja autoilu eivät sovi yhteen. He olivat kyenneet vaikuttamaan jopa alkoholilainsäädäntöön. Kun ihminen pääsee irti tai onko oikeampi sanoa, päästää irti syyllisyyden tunteesta, niin hän voi saada paljon hyvää aikaan. Minulla on aikamoinen taipumus syyllistää itseäni. Se on osin varmasti perua jostain vanhoista jutuista.
TykkääTykkää