Punaisella matolla

Harmi, eivät ole tehneet kunnon latua, tuumin minä. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Ilma on tyyni ja häikäisevän kaunis. Ja minä, minä se kaipaan parempaa latua.

Kävikö minulla koskaan nuorena mielessä kiittää siitä, että joku oli tehnyt ladun kylämme metsään? Kuinka usein kiitän heitä, jotka rakensivat junaradan Helsingin ja Jyväskylän välille? Muistanko, että joku hoitaa aurauksen ja huolehtii muistakin järjestelmistä, joita tien kunnossapito edellyttää? Milloin viimeksi kiitin siitä, että kaupassa on ruokaa tai siitä, että terveyskeskus on olemassa?

Puolestani on tehty paljon töitä. Minulle on luotu lukuisia mahdollisuuksia ja reittejä. Elämääni, arkeni sujumista, on helpotettu monin tavoin.

Ihailen ihmisiä, jotka ovat rohjenneet umpihankeen. Menneet sinne, minne kukaan ei ole aiemmin mennyt. Entä kuinka tarvitsemmekaan heitä, jotka parantavat ja pitävät systeemeistä huolta. Heitä, jotka hoitavat rutiineita rutinoitumatta. Miten ihana on muistella hoitajaa, joka synnytyslaitoksella kutoi tumput ja sukat pienelle prinsessalleni, vaikka tapahtumasta on jo yli kaksikymmentä vuotta.

Hiihdän kotiin kiittäen häntä, joka teki tämän epätäydellisen, mutta minulle jo läheiseksi käyneen ladun. Kiitän myös heitä, jotka hioivat latua paremmaksi ennen minua. Mitä kaikkea me voimmekaan saada yhdessä aikaan?