Hommaa piisaa

”Oletko ollut kauan Postissa töissä?” kysyn virkailijalta samalla kun kirjoitan pakettikorttia. ”No kuule 70-luvun alusta lähtien”, vastaa hän hymyillen. ”Sitä vaan mietin, että miltä tuntui alkaa myydä täällä karamellia”, minä jatkan kysyen. ”Näiden vuosien varrella on tapahtunut niin paljon muutoksia, että ei se tuntunut mitenkään erikoiselta”, hän toteaa.

Kuulen herkullisen tarinan. Hän kertoo, että 70-luvulla postikortin postimaksu määräytyi sanamäärän mukaan. Virkailijat laskivat asiakkaidensa korttien sanamääriä.

Yksityisyyden suoja on nykyisin sitä luokkaa, että siihen tottuneena hetken epäilen tädin kertovan minulle satuja. Hän kuitenkin vakuuttaa minut nauraen ja jatkaa tarinointia.

Hauska yksityiskohta oli sekin, että jos korttiin sisällytti tekstin, jossa pyysi vastaanottajaa soittamaan, piti maksaa enemmän. Sehän oli arvokkaampaa asiaa.

Sen minäkin muistan, että aikanaan Posteja oli paljon ja virkailijoita samoin, mutta että näin… Hassua, mutta ei halpaa.

Halusin tietää, miltä tuntui lukea asiakkaiden henkilökohtaisia viestejä? Entä mitä asiakkaat siitä tuumivat. Saan kuulla, että ei sitä sen kummemmin kummasteltu. Se oli sitä aikaa. Muutenkin Postissa pyöriteltiin papereita ja kaikki asiat katsottiin aina jostain ohjekirjasta. Sääntöjä oli joka lähtöön.

Näin me olemme sokeita ajassa. Ihmettelemme nyt menneitä hulluuksia, mutta aivan varmasti tässäkin ajassa tehdään asioita, joita on vaikea todeksi uskoa jonkin ajan kuluttua. Missähän kaikessa sitä meikätyttökin on mukana?

Oikein ihanaa työn juhlaa!

Mainokset

Voitko auttaa?

Voisitko auttaa, kuulen kaverin sanovan. Olen juuri ajamassa hänen ohitseen fillarilla. Hän istuu sähköisessä pyörätuolissa ja puhuu epäselvästi, mutta minä kuulin kyllä ja ymmärsin, että hän haluaa päästä hissiin.

Minä olen hetki sitten tullut junasta. Olo on kohtalaisen huono. Minulla on pitkästä pitkästä aikaa flunssa. Olen onnistunut sijoittamaan kaksi valtavaa kassia niin, että ne eivät enää osu pinnojen väliin. Tyttäreni koira istuu peloissaan ensi kertaa pyöräni korissa. En suosittele kuljettamaan moista lastia polkupyörällä, varsinkaan vesisateessa.

Etenen etanan vauhtia ja avaan suuni sanoakseni, että nyt en valitettavasti voi auttaa. Jostain kumman syystä minä kuitenkin painan jarrua. Taco-koira on lentää korista, mutta minä otan nopeasti kopin. Selviämme säikähdyksellä.

Käännän pyöräni ja menen kaverin luokse. Tajuan, että hän haluaa minun tilaavan hänelle hissin. Pientä tasapainoilua homma vaatii, jotta koira pysyy korissa ja pyörä pystyssä, mutta varsin helposti saan painettua näppäintä ja hissi on tulossa. Vaihdamme pari sanaa, minä peruutan varovasti hissin ovelta ja jatkan matkaa.

Huomaan ajattelevani, että tällaisestakin lastista huolimatta saatoin olla avuksi lähimmäiselleni ja tuumin, että tällaisessakin tilanteessa hän puolestaan on riippuvainen muista.

Kukapa ei olisi muista riippuvainen? Minä vain huomaan selkeämmin sen, mistä toinen ei selviä, mutta itse selviän. Yliarvostanko minä itsenäistä selviytymistä? Varmasti. Selviäisinkö joskus paljon paremmin, jos tuon kaverin tavoin pyytäisin apua lähimmäiseltäni? Takulla. Mahdanko edes tunnistaa tilanteita, joissa avun pyyntöä kannattaisi harkita? Liian harvoin. Osaanko pyytää apua ja ottaa sitä vastaan? Voisin tehdä sen paljon paremmin. Voisinko itse tarjota apua useammin? Ehdottomasti.

Kävi ensin mielessä se sanonta, että tasan eivät käy onnen lahjat, mutta yllä mainitun ajatuksenjuoksun myötä tajusin varsin nopeasti, että minulla ei ole hajuakaan siitä kumpi meistä on onnellisempi!

Jos en pelkäisi

Minusta olisi ihana sanoa kauniita ja kivoja asioita ihmisille, joita kohtaan. Kyllä minä niin teenkin aina välillä, mutta haluaisin tehdä siitä vallitsevan tavan. Haluaisin huomata selkeämmin myös niitä, joita kohtaan vain hetken. Miten hienoa onkaan vaihtaa pari kaunista sanaa kassaneidin, vahtimestarin tai naapurin mummon kanssa. Olisi ihana myös halata paljon useammin.

Toimisin noin jos minulla olisi enemmän rohkeutta. Rohkeutta olla oma itseni, sillä sellaiseksi minä synnyin. Emmeköhän me kaikki ole syntyneet olemaan yhteydessä toisiimme. Äitini sanoo, että minä olin jo yksivuotiaana innokas kohtaamaan kaikki ihmiset ja puhetta piisasi. Murrosiässä minusta tuli arka, vaikka puhe jatkui. Viime vuosina olen sentään jonkin verran voittanut noita pelkojani.

Joskus kontrolli pettää enemmän ja alan puhua enkelten kieltä. Jotkut tekevät niin kännissä, mutta olen huomannut, että kiitollisuuden tunteessa piilee samanlainen ”riski”.

Kun tunnen suurta kiitollisuutta, mitä pienimmistä asioista, olen hurmaantunut kaikesta. Muistan, miten pari joulua sitten kirjoitin joulutervehdyksen niille ihmisille, jotka olivat osallistuneet Olet sitä mitä ajattelet -tilaisuuksiini ja olivat antaneet minulle sähköpostiosoitteensa. Ihastelin viestin vastaanottajaa ja kiitin häntä siitä, että tiemme olivat kohdanneet. Myöhemmin iski krapula. Minulle tuli sellainen olo, että se saattoi olla liikaa osalle. Kokivatko he kenties, että yritin sanoillani liian lähelle, vai oliko tuo tunne sittenkin ainoastaan minulla? Entä sitten?

Mitä minä pelkään? Hullun leimaa vai? Eikös se loppujen lopuksi olisi aika kiva tulla leimatuksi hulluksi, joka puhuu kauniita ja halailee ventovieraita?

Olet ihana!

Miksi antaa anteeksi?

”Vihasin isääni, joka hylkäsi perheensä, rötösteli, istui vankilassa useita vuosia ja kuoli viinaan jo alle 50-vuotiaana. Mietin vuosikaudet syyttävästi, miten hän saattoi hylätä perheensä, miten hän saattoi kohdella vaimoaan ja lapsiaan sillä tavalla, miksi hän ei koskaan soittanut jne. Olin katkera ja kostonjanoinen.”

”Vuonna 1974 päätin vierailla isäni haudalla. Olin mennessäni edelleen todella vihainen hänelle, mutta jotain tapahtui ja yllättäen olin valmis antamaan hänelle kaiken anteeksi. Muistan sanoneeni, että tästä hetkestä eteenpäin lähetän sinulle vain rakkautta. Silloin sain ensimmäisen kerran rauhan asian suhteen.”

”Päästettyäni irti vihasta, katkeruudesta ja kostonhimosta, jotka olivat vieneet kaiken tilan sydämessäni, elämäni muuttui täysin. Olin noihin aikoihin ylipainoinen ja minulla oli ongelmia alkoholin kanssa. Heti tapahtuman jälkeen kirjoitin 14 päivässä kirjan, joka nousi myyntilistojen ykköseksi 70-luvulla. Raitistuin ja elämässäni tapahtui lukuisia hienoja asioita.”

”Se, mitä sinun kannattaa tehdä, on antaa rakkautta, antaa hyvää energiaa ja saat hyviä asioita.”

Näin tarinoi Wayne W. Dyer, jota haastatteli Jennifer McLean. Jenniferin ohjelmat ovat kuunneltavissa maksutta vain muutaman päivän. Wayne Dyer wikipediassa.