Jos en pelkäisi

Minusta olisi ihana sanoa kauniita ja kivoja asioita ihmisille, joita kohtaan. Kyllä minä niin teenkin aina välillä, mutta haluaisin tehdä siitä vallitsevan tavan. Haluaisin huomata selkeämmin myös niitä, joita kohtaan vain hetken. Miten hienoa onkaan vaihtaa pari kaunista sanaa kassaneidin, vahtimestarin tai naapurin mummon kanssa. Olisi ihana myös halata paljon useammin.

Toimisin noin jos minulla olisi enemmän rohkeutta. Rohkeutta olla oma itseni, sillä sellaiseksi minä synnyin. Emmeköhän me kaikki ole syntyneet olemaan yhteydessä toisiimme. Äitini sanoo, että minä olin jo yksivuotiaana innokas kohtaamaan kaikki ihmiset ja puhetta piisasi. Murrosiässä minusta tuli arka, vaikka puhe jatkui. Viime vuosina olen sentään jonkin verran voittanut noita pelkojani.

Joskus kontrolli pettää enemmän ja alan puhua enkelten kieltä. Jotkut tekevät niin kännissä, mutta olen huomannut, että kiitollisuuden tunteessa piilee samanlainen ”riski”.

Kun tunnen suurta kiitollisuutta, mitä pienimmistä asioista, olen hurmaantunut kaikesta. Muistan, miten pari joulua sitten kirjoitin joulutervehdyksen niille ihmisille, jotka olivat osallistuneet Olet sitä mitä ajattelet -tilaisuuksiini ja olivat antaneet minulle sähköpostiosoitteensa. Ihastelin viestin vastaanottajaa ja kiitin häntä siitä, että tiemme olivat kohdanneet. Myöhemmin iski krapula. Minulle tuli sellainen olo, että se saattoi olla liikaa osalle. Kokivatko he kenties, että yritin sanoillani liian lähelle, vai oliko tuo tunne sittenkin ainoastaan minulla? Entä sitten?

Mitä minä pelkään? Hullun leimaa vai? Eikös se loppujen lopuksi olisi aika kiva tulla leimatuksi hulluksi, joka puhuu kauniita ja halailee ventovieraita?

Olet ihana!