Voitko auttaa?

Voisitko auttaa, kuulen kaverin sanovan. Olen juuri ajamassa hänen ohitseen fillarilla. Hän istuu sähköisessä pyörätuolissa ja puhuu epäselvästi, mutta minä kuulin kyllä ja ymmärsin, että hän haluaa päästä hissiin.

Minä olen hetki sitten tullut junasta. Olo on kohtalaisen huono. Minulla on pitkästä pitkästä aikaa flunssa. Olen onnistunut sijoittamaan kaksi valtavaa kassia niin, että ne eivät enää osu pinnojen väliin. Tyttäreni koira istuu peloissaan ensi kertaa pyöräni korissa. En suosittele kuljettamaan moista lastia polkupyörällä, varsinkaan vesisateessa.

Etenen etanan vauhtia ja avaan suuni sanoakseni, että nyt en valitettavasti voi auttaa. Jostain kumman syystä minä kuitenkin painan jarrua. Taco-koira on lentää korista, mutta minä otan nopeasti kopin. Selviämme säikähdyksellä.

Käännän pyöräni ja menen kaverin luokse. Tajuan, että hän haluaa minun tilaavan hänelle hissin. Pientä tasapainoilua homma vaatii, jotta koira pysyy korissa ja pyörä pystyssä, mutta varsin helposti saan painettua näppäintä ja hissi on tulossa. Vaihdamme pari sanaa, minä peruutan varovasti hissin ovelta ja jatkan matkaa.

Huomaan ajattelevani, että tällaisestakin lastista huolimatta saatoin olla avuksi lähimmäiselleni ja tuumin, että tällaisessakin tilanteessa hän puolestaan on riippuvainen muista.

Kukapa ei olisi muista riippuvainen? Minä vain huomaan selkeämmin sen, mistä toinen ei selviä, mutta itse selviän. Yliarvostanko minä itsenäistä selviytymistä? Varmasti. Selviäisinkö joskus paljon paremmin, jos tuon kaverin tavoin pyytäisin apua lähimmäiseltäni? Takulla. Mahdanko edes tunnistaa tilanteita, joissa avun pyyntöä kannattaisi harkita? Liian harvoin. Osaanko pyytää apua ja ottaa sitä vastaan? Voisin tehdä sen paljon paremmin. Voisinko itse tarjota apua useammin? Ehdottomasti.

Kävi ensin mielessä se sanonta, että tasan eivät käy onnen lahjat, mutta yllä mainitun ajatuksenjuoksun myötä tajusin varsin nopeasti, että minulla ei ole hajuakaan siitä kumpi meistä on onnellisempi!