Onko tää mun juttu?

Olen lenkillä hoitokoirani eli tyttäreni Taco-koiran kanssa, kun vieressäni kulkee kolme viehättävää nuorta neitoa. He ovat noin 20-vuotiaita, otaksun. On vappupäivä.

Yksi tytöistä sanoo, että oli vähän erikoista olla selvänä eilen. Selviä he ovat nytkin ja he iloitsevat valinnastaan. ”En vaan jaksanut enää sitä kännäämistä”, jatkaa keskustelun aloittanut tyttö. ”Olen miettinyt samaa”, sanoo toinen. ”Se jatkuva ryyppääminen on jotenkin alkanut niin rasittaa, tuntuu, että jatkuvasti pitäisi ottaa”, hän jatkaa ja muut ovat samoilla linjoilla. Yksi tytöistä toteaa miettineensä, että onko tullut vanhaksi, kun on alkanut näin tuumia. Toinen sanoo pohtineensa ihan samaa.

Mitäpä jos olette tulleet viisaammiksi, minun tekisi mieli kysyä. Joskus kokemus ja varsinkin se väsymys ovat mitä parhaita opettajia. Alkoholi on meillä itsestään selvä vieras lähes kaikissa pippaloissa. Se saa paraatipaikan ja harva kyseenalaistaa asiaa millään tavalla. Mielessäni onnittelen tyttöjä heidän valinnastaan ja siitä, että he nyt pohtivat asiaa ja ihan porukalla.

On se vaan hienoa, että ihminen kysyy itseltään, että mitä minä haluan? Haluanko minä tätä? Miltä tämä minusta tuntuu? Erityisen tärkeää se on sellaisten asioiden kohdalla, jotka tuntuvat olevan vallitsevia käytäntöjä ja tapoja omassa ympäristössä. Se vaatii rohkeutta. Nuo ovat vaarallisia kysymyksiä, nehän saattavat johtaa muutokseen ja jopa poikkeavaan käyttäytymiseen.

Siinähän sitä sitten onkin treenaamista. Erottautua porukasta ja olla sinut sen kanssa. Ehkä se ei ole hassumpi se sanonta, että kaikki mikä ei tapa, vahvistaa.