Näytteitä vetovoiman laista

Edessäni on näillä näkymin elämäni urheilupainotteisin vuosi, tarkemmin sanottuna lukuvuosi. Niinpä ostoslistani kärjessä ovat urheiluasusteet ja ennen kaikkea paidat. Muutamasta kaupasta olen niitä katsellut, mutta en ole löytänyt sopivia.

Olin jo huolestua, että alet loppuvat ennen kuin teen kaupat. Mieli kuitenkin tyyntyi, sillä jotenkin tunsin, että kyllä minä omani löydän. Totesin itselleni, että tämäkin asia järjestyy, kunhan vain luotan siihen.

UFF:n myymälä on lähes päivittäisen kävelyreittini varrella. Jostain syystä en ole sinne koskaan poikennut. Ei ole tullut edes mieleen (mielenkiintoista), vaikka kirpputorilta olen joskus vaatteita ostanut ja omia vaatteitani olen molempiin paikkoihin toimittanut. Eilen kuitenkin jotain tapahtui, kun huomasin, että UFF:llä oli kova kampanja päällä. Astuin ovesta sisään ja kuinka ollakaan, siellä ne paidat minua odottivat. Ja mikä hinta! Aivan huippua tällaiselle opiskelijalle.

Olen muutamassa vuodessa muuttanut rajusti kulutustottumuksiani. Shoppailen harvoin ja UFF:stä tuli kerralla kauppani.

Voi tätä pupupöksyä

”Elämä ei ole helppoa, kun on tällainen jänishousu.” Noihin sanoihin päätin erään kirjoitukseni neljännellä luokalla. Miten viisas olikaan. Loistokkuuteni jäi silloin kyllä sekä opettajalta että minulta huomaamatta, sillä opettaja oli käyttänyt runsaasti punakynää ja suurin osa juttujeni arvosanoista alkoi numeroilla viisi ja kuusi.

Opettaja oli omien malliensa ja pelkojensa vanki. Hän ei uskoakseni kyennyt näkemään, että kannustamiseen keskittyminen olisi saattanut innostaa minua kirjoittamaan ja lukemaan enemmän. Taustalla oli varmasti uskomus (huoli) siitä, että ellei virheitä, joita tein kieltämättä runsaasti, nosteta esille, minä toistaisin niitä loppuun asti.

Tuo opettajani, kuten tuskin kukaan muukaan vastaavaa metodia käyttänyt, ei toiminut pahasta, vaan pelosta. Hän ei tiennyt, että tulevaisuus toisi avukseni tietokoneen ja oikeinkirjoitusohjelmat. Hän ei luottanut siihen, että hyvä poikisi hyvää. Minusta tuli sekä virheiden pelkääjä että niiden osoittaja. Esimerkiksi englannin ja ruotsin prepositiot ovat minulle valtavan suuria, kallion kokoisia kiviä, joiden yli en hanki päästä.

On pelkoja, jotka tunnistamme. Kerromme pelkäävämme esiintymistä tai hämähäkkejä. Sitten on niitä, joita emme tunnista. Edellä mainittu opettaja tai sen tyylisuunnan opettamistavan kehittäjät tuskin tiedostivat selkeästi toimivansa pelon ohjaamina. Toisaalta koska minussakin on niin paljon pelkoa, minun on haastavaa tunnistaa, milloin johdan itse pelolla tai milloin minua johdetaan niin. Haluan johtaa rakkaudella, mutta pelko ottaa herkästi vallan.

Aina silloin tällöin joku kutsuu minua rohkeaksi. Sanoja katsoo jotain tekemääni valintaa ja pitää sitä rohkeana. Se, mikä näyttää ulkopuoliselta rohkealta, ei välttämättä ole sitä. Tekemäni hieman erilaiset tai erikoiset valinnat eivät ole olleet pelon voittamista, jota pidän rohkeutena, vaan olen tehnyt ne, koska ne ovat olleet minulle itsestään selviä. Minulla on ollut jonkin sortin sisäinen varmuus, tietoisuus, eikä pelko ole ollut läsnä, ainakaan merkitsevästi.

Tein pari päivää sitten listan asioista, joita pelkään. Siitä tuli pitkä! Ja tarkoitan nyt sellaisia pelkoja, joita ei voi verrata vihaisen karhun kohtaamiseen.
Sen lisäksi, että pelkoja voi olla vaikea tunnistaa, niitä voi olla vaikea tunnustaa, jopa itselle. Tunnistaminen ja tunnustaminen ovat minulle tärkeitä, sillä haluan elää vapaampaa ja täydempää elämää.

Judith Orloffin pelkotesti hänen kirjastaan Emotionaalinen vapaus:
Pelkäätkö yleensä pahinta joka tilanteessa?
Valvottavatko pelottavat ajatukset sinua öisin?
Pelkäätkö avata suutasi tai tavoitella haluamaasi?
Pelkäätkö, että et täytä omia tai toisten odotuksia?
Tarttuvatko toisten pelot sinuun?
Onko sinun vaikea säilyttää tasapainosi, kun pelkäät?
Tunnetko menettäväsi monesti yhteyden rakkauden lähteeseen?
Onko sinulla taipumuksia luoda kauhukuvitelmia tulevaisuudesta?

Orloff kirjoittaa, että jos vastasi 7-8 kohtaan kyllä, se viittaa erittäin voimakkaaseen pelokkuuteen. 5-6 voimakkaaseen ja 3-4 keskitason pelokkuuteen. 1-2 kyllä vastausta merkitsee, että pelko ei rajoita suhdettasi ulkomaailmaan.

Jos haluat vähentää pelkoa, Orloff ehdottaa muun muassa luopumaan kofeiinista ja sokerista. Hän kehottaa välttämään pelkoasi voimistavia ihmisiä, väkivaltauutisia, liikenneruuhkia ja muita stressaavia tekijöitä. Orloff suosittelee myös rentoutusta ja meditaatiota sekä sanoo, että kuuma vesi rentouttaa lihakset nopeasti. Lisäksi hän antaa kirjassa vinkkejä siitä, miten muuttaa pelon energia rohkeudeksi.

On kiehtova ajatus, että minusta voi tulla rohkeampi. Toteuttaisin toiveitani, ”suuresta” pelosta huolimatta.

Pyydän lentounia

”Mene vain, nyt on sinun vuorosi”, huikkaa minulle Leena Palotie, joka lentää pienen joukkomme ensimmäisenä. Olin innoissani liitänyt hänen ohitseen ja nolostunut moisesta mokasta. Leenan kannustuksesta minä kuitenkin otin johdon ja me liidimme valtavaan halliin, joka oli täynnä meitä odottavia ihmisiä.

Olin jo jonkin aikaa pyytänyt nukkumaan mennessäni lentounia. En muistanut sellaisia nähneeni. Olin lukenut aiheesta ja uteliaana jututtanut ystäviäni. Sain huomata, että jotkut eivät olleet moisesta mahdollisuudesta kuulleetkaan ja osa taas kuvasi haltioituneena lentokokemuksiaan.

Kun minä viime keväänä koin tuon ensimmäisen mieleeni jääneen lentoni, luin Jyväskylän yliopiston liikunta- ja terveystieteiden tiedekunnan pääsykokeisiin. Professori, akateemikko, geenitutkija Leena Palotie oli menehtynyt muutama kuukausi aiemmin. Oli häikäisevää, että juuri hän oli unessani. Minähän olin parhaillani pyrkimässä terveyden edistämisen alalle ja hän puolestaan oli tehnyt ihmisten hyvinvoinnin puolesta loistavan uran.

Oli ihana lentää. Tuon unen jälkeen muistan lentäneeni vain kerran, mutta se oli aika lyhyt pyrähdys. Toki olen unimaailmassani lentänyt lentokoneella useita kertoja, mutta omalla keholla lentäminen on paljon huikeampi kokemus. Se on hauskaa. Se tekee todella hyvää keholle ja mielelle.

Intuitiivinen psykiatritutkinnon suorittanut lääketieteen tohtori Judith Orloff kirjoittaa kirjassaan Emotionaalinen vapaus lentounen viestistä näin: ”Sinussa on voimaa ja luovuutta, eikä negatiivisuus jarruta sinua.”

Illalla minä taas pyydän, että saisin lentää. Hyvää todellakin kannattaa odottaa.

Annoin intuition auttaa

En sitten millään muistanut yliopiston salasanaa. Kokeilin monta kertaa ja lopulta oikein pinnistelin muistaakseni sen. Olin juuri hikeentymässä, kun minulle tarjottiin toista keinoa. Ikään kuin joku olisi sanonut, että nyt et mieti yhtään, vaan katsot mitä sormet ja keho muistavat. Tajusin heti, että tuo saattaa toimia. Heitin aivot narikkaan ja annoin sormien laulaa. Yes! Se tepsi kerralla.

Minulla on useita salasanoja. Pari päivää sitten yritin erääseen toiseen palveluun ja järjestelmä ilmoitti toistuvasti, että salasana on virheellinen. Tarkistin paperille tallentamani salasanan useita kertoja. Olin kirjoittanut sen toistuvasti oikein. Olin kyllä varmuuden vuoksi kokeillut jo erilaisia vaihtoehtojakin, kuten isoja kirjaimia. Tuijotin paperia ja näppäimiä ja olin kiinni ajatuksessa, että tämä sen pitää olla. Samalla pohdin, että voisiko järjestelmässä olla joku virhe. Uuden salasanan hankkiminen oli hankala prosessi. Nyt alkoi hermo kiristyä.

Tunnistin, että negatiiviset tunteeni olivat heräämässä. Sisäinen, se hiljainen mutta selkeä, ääneni sanoi, että vedäpä nyt henkeä syvään ja anna intuition auttaa. Olin utelias ja mietin, että antaako se minulle nyt näytteen toiminnastaan. Sain saman tien tiedon tai tunteen, että kirjoita salasana, kuten se on paperilla, mutta kirjoita ensimmäinen kirjain isolla. Bingo!

Kovin usein YRITÄN ratkaista asiat yksistään pienessä päässäni. Jos vielä pelko tai suuttumus nousee pintaan, pienenee pääni ja siinä sivussa resurssini entisestään. Ei ole turha se sanonta pään seinään hakkaamisesta.

Meissä on niin paljon enemmän. Pää on tärkeä, mutta ei ainoa apuväline. Rento mieli tuo tulleessaan paljon pelivaraa. Se kutsuu intuition ja alitajunnan mukaan leikkiin.

Uutta ihmettä odotellessa

Taas olen syönyt yhden Fazerin Sinisen. Olen koukussa. Haluanko edes päästä irti? Se vaan tuntuu niin hyvältä tuo suklaa suussa.

Tuskin olen koskaan syönyt niin paljon suklaata ja muuta karamellia kuin viimeisen vuoden aikana. Piikkejä ovat olleet Pepe-koirani kuolema marraskuussa ja yliopiston tentti- ja esseeruuhkat. Jotenkin sitten jäin kiinni. Suklaan syömisestä tuli tapa. Levy menee hetkessä.

Olen katsellut ihmeissäni sitä määrää siideriä ja muuta alkoholia, jota ympärilläni on virrannut. Pulloja, purkkeja ja humalaisia tuntuu olevan kaikkialla. Kuinkahan moni tämän lämpimän kesän päätteeksi jää koukkuun?

En halua tuomita, mitä hyötyä siitä olisi? En edes kykene tuomitsemaan, sillä minä tiedän, minkälaista on käydä pään sisällä kamppailua siitä, ostaako vai ei. Ottaako vai ei. Tiedän minkälaista on juosta kauppaan juuri ennen sulkemista ja pelätä, että ovet suljetaan ennen kuin ehdin paikalle. Se ensimmäinen kulaus maistuu varmasti yhtä hyvältä kuin se ensimmäinen palakin.

Minä tiedän myös, että epäterveestä tavasta voi päästä eroon noin vain. Siis ihan simsalabim-tyyppisesti. Minulla on asiasta ainakin kolme esimerkkiä. Kahvi jäi ilman mitään miettimistä tai kärvistelyä. Se vain jäi, tapa suli pois. Tupakka jäi ihan samalla tavalla. Olin sellainen satunnainen polttaja, mutta joskus poltin paljonkin. Nyt tuntuu ihan oudolta ajatella, että olen joskus tupakoinut. Eikä viimeisestä kessusta ole kuin 4-5 vuotta.

Kahvin lopettamista en ollut tietoisesti edes suunnitellut. Se yllätti todella. En kuitenkaan asiaa epäröinyt, sillä olin sitoutunut hyvinvointini edistämiseen ja tiedostin, että molemmat luopumiset liittyivät tuohon isompaan kokonaisuudeen.

Sitten se kolmas esimerkki. Olin riippuvainen nenäsuihkeesta, jolla vuosia avasin tukkoisen nenäni lähes päivittäin. Minulla oli suihkeita aina vähintään yksi ylimääräinen varmuuden vuoksi. En mennyt ilman sitä minnekään. Eräänä päivänä, kun otin suihkeen käteeni, ikään kuin kuulin kaksi ääntä suunnilleen samanaikaisesti. Toinen ääni oli vahvempi. Se oli kyseenalaistava ja hyvin yllättynyt: ”Miten niin en tarvitse tätä enää?!” Ensimmäinen ääni oli hiljainen, mutta erittäin selkeä ja varma: ”Et tarvitse tätä enää.” Niin siinä sitten kävi, että suihkeen käyttö loppui siihen paikkaan. Kerran myöhemmin olen käyttänyt sitä kovan flunssan yhteydessä, mutta sitä mentiin vain muutama päivä. Kaikki kolme tapahtumaa sattuivat muuten samana keväänä.

Kai minä odotan nyt tämän suklaan kanssa samanlaista ihmettä. Siinä pääsisi helpolla ja sitähän me kuulemma nykyisin haluamme. Mutta hei toisaalta, mitä pahaa siinä on, että pääsisi eroon helpolla? Onhan tässä sitä paitsi jo tullut kärsittyä. Minä siis pyydän ja rukoilen uutta ihmettä. Täyttyköön koko elämäni niistä. Olen kiitollinen tästä kokemuksesta. Tiedän millaista se on, kun mikään ei riitä. Täyttäköön minut nyt rakkaus.

Hellämielisiä miehiä

Lomalle Espanjaan

”Syksyllä lähdemme koiran kanssa etelään”, sanoo taksikuski, joka on hetkeä aiemmin ottanut minut ja Tacon kyytiin pieneläinklinikalta. Olemme ensin jutelleet Tacosta ja hän on kertonut ymmärtävän huoleni, koska hänelläkin on koira.

Saan kuulla upeasta Portugalinvesikoirasta, joka rakastaa ihmisiä, eikä kummemmin piittaa muista koirista. Uimisesta se on haltioissaan. Opin, että Portugalinvesikoirat ovat taitavia uimareita, niillä on räpylät jaloissa ja nielussa läppä, joka mahdollistaa jopa sukeltamisen. ”Minä niin nautin siitä, että saan katsella koirani iloa, siksi otan sen aina reissuun mukaan”, kertoo mies innoissaan.

Tavallisilla seuramatkoilla he eivät voi matkustaa, sillä niihin hotelleihin ei koiria ole lupa viedä. Niinpä mies ottaa netistä lennot ja hotellin erikseen. Finnair on nostanut hintoja ja koiran kuljetus maksaa nykyisin 460 euroa.

Nyt on kahden viikon reissu Espanjaan edessä. Minä kiitän upean tarinan jakamista, toivotan kuskille ja hänen koirakaverilleen ihanaa lomaa ja erinomaista loppuelämää.

Kreikasta kotiin

Tapasin taannoin Rajasaaren koirapuistossa vanhemman miehen, joka liikkui kolmen melko suuren koiran kanssa. Aloimme jutella ja sain kuulla, että yksi koirista oli tullut taloon kuukausi sitten. Miehen iäkäs sisko oli kuollut ja pyytänyt miestä huolehtimaan koirasta.

Tämä mukava herrasmies oli vuosia aiemmin viettänyt lomaa Kreikassa ja ystävystynyt pienen mustan koiranpennun kanssa. Koira oli alkanut seurata miestä ja lopulta se oli nukkunut miehen huoneessa pienessä kenkälaatikossa.

Mies halusi tietää, että miten koiran käy, kun lomakausi päättyy. Hotellin henkilökunta oli kertonut sen joutuvan kadulle. Se ei tuntunut hyvälle ja niinpä tämä suomalainen turisti ehdotti koiran ottamista mukaan Suomeen. Hotellin väki oli ollut asiasta niin mielissään, että he järjestivät kaikki pakolliset paperiasiat miehen puolesta. Mies toi koiran Suomeen siskolleen. Nyt koira oli jälleen, vuosia myöhemmin, hänellä.

Ihania miehiä! Olen niin kiitollinen myös siitä, että he kertoivat minulle nämä tarinat.

Koirapuistossa sattuu

”En ole koskaan nähnyt koirapuistossa mitään ikävää”, totesin. Samana iltana meille sattui.

Helsingissä on yli 80 koirapuistoa ja me kävelimme eilen kolmen kautta Rajasaareen, jota olen kutsunut kauneimmaksi ja suurimmaksi koskaan näkemäkseni koirapuistoksi. Tyttäreni koira Taco on juossut siellä innossaan monen karvakuonon kanssa. Joskus olemme viettäneet siellä useita tunteja.

Eilen Taco innostui samasta nartusta, johon myös saaren suurin koira oli ihastunut. Taco painaa 3,9 kiloa ja tuo toinen kaveri yli 40. Se suuttui ja kävi kiinni.

Näin tilanteen ja sen miten Taco juoksi minun suuntaani huutaen. Otin pojan syliin ja huomasin sillä olevan kyljessä iso ”möykky”. Pelkäsin, että sen sisäkalut ovat tulossa ulos. Olin aika paniikissa. Tuoreessa muistissa oli oman Pepe-koirani menetys.

Minulla oli 20 euroa taskussa ja me ajoimme taksilla Viikin pieneläinasemalle. Taksikuski antoi tilitiedot ylimennyttä vajaan kymmenen euron summaa varten. Näin ihania ihmiset ovat.

Tacoa ruhjoneen koiran omistaja tuli perässä omalla autollaan. Hän avusti tutkimuksissa ja hoiti kaikki kulut. Ihastuttava nuori nainen oli hänkin silminnähden huojentunut siitä, että selvisimme suhteellisen vähin vaurioin. Kuten eläinlääkärikin totesi, iso koira ei ollut ollut tosissaan. Tacon korvassa, jalassa ja silmäkulmassa oli pienet haavaumat ja kyljen turvotus näyttää pahemmalta kuin on. Kylki punotti, mutta pureman jälkiä siitä ei onneksi löytynyt. Saimme kipulääkettä ja antibioottikuurin.

Minä opin, että en enää vie Tacoa koirapuistoon, jossa on isoja koiria. Uusi ystävämme oppi, että ei enää vie koiraansa puistoon, jossa on pieniä koiria. Onneksi Helsingissä on monta puistoa, joissa on omat tilat pienille ja isoille koirille.

En voi olla vielä kertomatta tyttäreni reaktiosta. Olin soittanut hänelle eläinlääkärista ja kertonut tilanteen. Kun olin lähdössä lääkäristä, vastasin Netan soittopyyntöön. Hän piti tärkeänä antaa tiedoksi Tacoa loukanneen koiran omistajalle, että tämän ei tule kantaa asiasta huonoa omaatuntoa. Tällaista voi sattua,se oli vahinko. Emme voi mennä koirista takuuseen. Ojensin puhelimen tytölle ja nuoret naiset juttelivat hetken. En osaa sanoin kuvailla sitä kiitollisuuden ja ilon tunnetta, jota siinä hetkessä tunsin.