Uutta ihmettä odotellessa

Taas olen syönyt yhden Fazerin Sinisen. Olen koukussa. Haluanko edes päästä irti? Se vaan tuntuu niin hyvältä tuo suklaa suussa.

Tuskin olen koskaan syönyt niin paljon suklaata ja muuta karamellia kuin viimeisen vuoden aikana. Piikkejä ovat olleet Pepe-koirani kuolema marraskuussa ja yliopiston tentti- ja esseeruuhkat. Jotenkin sitten jäin kiinni. Suklaan syömisestä tuli tapa. Levy menee hetkessä.

Olen katsellut ihmeissäni sitä määrää siideriä ja muuta alkoholia, jota ympärilläni on virrannut. Pulloja, purkkeja ja humalaisia tuntuu olevan kaikkialla. Kuinkahan moni tämän lämpimän kesän päätteeksi jää koukkuun?

En halua tuomita, mitä hyötyä siitä olisi? En edes kykene tuomitsemaan, sillä minä tiedän, minkälaista on käydä pään sisällä kamppailua siitä, ostaako vai ei. Ottaako vai ei. Tiedän minkälaista on juosta kauppaan juuri ennen sulkemista ja pelätä, että ovet suljetaan ennen kuin ehdin paikalle. Se ensimmäinen kulaus maistuu varmasti yhtä hyvältä kuin se ensimmäinen palakin.

Minä tiedän myös, että epäterveestä tavasta voi päästä eroon noin vain. Siis ihan simsalabim-tyyppisesti. Minulla on asiasta ainakin kolme esimerkkiä. Kahvi jäi ilman mitään miettimistä tai kärvistelyä. Se vain jäi, tapa suli pois. Tupakka jäi ihan samalla tavalla. Olin sellainen satunnainen polttaja, mutta joskus poltin paljonkin. Nyt tuntuu ihan oudolta ajatella, että olen joskus tupakoinut. Eikä viimeisestä kessusta ole kuin 4-5 vuotta.

Kahvin lopettamista en ollut tietoisesti edes suunnitellut. Se yllätti todella. En kuitenkaan asiaa epäröinyt, sillä olin sitoutunut hyvinvointini edistämiseen ja tiedostin, että molemmat luopumiset liittyivät tuohon isompaan kokonaisuudeen.

Sitten se kolmas esimerkki. Olin riippuvainen nenäsuihkeesta, jolla vuosia avasin tukkoisen nenäni lähes päivittäin. Minulla oli suihkeita aina vähintään yksi ylimääräinen varmuuden vuoksi. En mennyt ilman sitä minnekään. Eräänä päivänä, kun otin suihkeen käteeni, ikään kuin kuulin kaksi ääntä suunnilleen samanaikaisesti. Toinen ääni oli vahvempi. Se oli kyseenalaistava ja hyvin yllättynyt: ”Miten niin en tarvitse tätä enää?!” Ensimmäinen ääni oli hiljainen, mutta erittäin selkeä ja varma: ”Et tarvitse tätä enää.” Niin siinä sitten kävi, että suihkeen käyttö loppui siihen paikkaan. Kerran myöhemmin olen käyttänyt sitä kovan flunssan yhteydessä, mutta sitä mentiin vain muutama päivä. Kaikki kolme tapahtumaa sattuivat muuten samana keväänä.

Kai minä odotan nyt tämän suklaan kanssa samanlaista ihmettä. Siinä pääsisi helpolla ja sitähän me kuulemma nykyisin haluamme. Mutta hei toisaalta, mitä pahaa siinä on, että pääsisi eroon helpolla? Onhan tässä sitä paitsi jo tullut kärsittyä. Minä siis pyydän ja rukoilen uutta ihmettä. Täyttyköön koko elämäni niistä. Olen kiitollinen tästä kokemuksesta. Tiedän millaista se on, kun mikään ei riitä. Täyttäköön minut nyt rakkaus.