Rakkaan Pepe-koirani kuolemasta on pian yhdeksän kuukautta. Menetys oli valtaisa, mutta tuska väheni pikku hiljaa. Niinhän siinä käy, vaikka sitä oli talvella mahdoton uskoa.
Tänä kesänä olen saanut hoitaa paljon tyttäreni Netan Taco-koiraa. Aika pian tajusin, että se on vähintään yhtä paljon minun hoitajani kuin minä sen.
Annan Tacolle joka päivä aamuhierontaa. Se pyörii onnellisena ympärilläni ja minä lepertelen ja paijaan sitä. Se juttelee takaisin ja halailemme. Nautimme molemmat suunnattomasti tuosta aamuhetkestä.
Olemme kiittäneet kesästä ulkoilemalla ja liikkumalla paljon . Olemme matkustelleet ja käyneet ilahduttamassa sukulaislapsia. Olemme kiintyneet syvästi toisiimme.
Syksy on tulossa ja tiemme erkanevat näillä näkymin lähes vuodeksi. Tacolla ei ole hätää, onhan sillä oma emäntänsä, mutta minulle ajatus erosta tuntuu pahalta. Aina välillä huomaan sitä paitsi ajattelevani, että eihän se pääse uloskaan riittävästi ilman minua. Oletan näemmä taas olevani korvaamaton. No, saapa nähdä, miten toivun tästä ikävästä, ja mitä hyvää siitä seuraa.
Niin sitä voi ihminen kiintyä koiraan, että en olisi itsekään 10 vuotta sitten uskonut. Nyt olen kokenut sen jo kahdesti. Ei kyllä yhtään kaduta, että olen avannut niille sydämeni. Ne ovat samalla avanneet sydäntäni elämälle.
PS. Kun Netta muuten runsas puolitoista vuotta sitten kertoi harkitsevansa koiran hankintaa, minä olin sitä vastaan ja toin näkemykseni vahvasti esille, vaikka minulta ei taidettu edes kysyä mielipidettä. Perustelin opiskeluiden olevan este jne. Netta pysyi päätöksessään ja ilmoitti jonkin ajan kuluttua hankkineensa koiran. Ja tässä sitä nyt ollaan, molemmat, kuten moni muukin, aivan hurmaantuneita tuosta pikku vesselistä. Sekarotuisesta piskistä.
Lenitan juttuja 