Uutta luvassa

”Mitä ihmettä olen taas tehnyt”, mietin pelon vallassa. Istun koneessa matkalla ensimmäistä kertaa Amerikan Yhdysvaltoihin. Se oli vuosi 1984. Olin tuolloin 21-vuotias. Helsingin Sanomissa oli ollut ilmoitus au pairin paikasta ja minä olin sen saanut.

Vuosien varrella olen tottunut siihen, että usein uusien tilanteiden lähestyessä minulle tulee viime hetkellä sellainen olisin voinut jättää tämän tekemättäkin -olo. Pääsisin vähemmällä vaivalla, nyt ei oikein jaksaisi jne. Tunne menee aina ohi ja yleensä hyvin nopeasti.

Mitä olen taas tekemässä -ajatuksessa on paljon mielenkiintoista informaatiota. Huomaatko miten puhuttelin itseäni? Luottamus valintoihini ei näytä olevan häävi. Onneksi uteliaisuus oli voittanut ja olin lähtenyt matkaan.

Ajatus muistuttaa myös kommenttia, jonka moni meistä on saanut lapsena kuulla. ”Mitä sinä olet taas tehnyt!” Kuten tiedät, lausetta käytetään(kumma kyllä) harvemmin positiivisessa ja hyväksyvässä yhteydessä. Se tallentuu mieleen ja käytin sitä sujuvasti itse, kun kukaan muu ei ollut sitä minulle sanomassa. Se tekee ilmeisesti hämmentävästä muutostilanteesta minulle tutumman ja turvallisemman. Sanotaan, että vierastamme uutta. Tiedostamattamme kai tasapainotamme tunnelmaa tällaisillakin konsteilla.

Kolmen kuukauden reissu Kaliforniaan oli valtavan hieno kokemus ja olen siitä hyvin kiitollinen. Minä ihastuin maahan ja olen onnekseni saanut palata sinne useita kertoja.

Mitähän tuleva kokemus antaa? Minkälaiset jäljet se minuun jättää? Vähän väsyttää, olisiko se sitten sitä jännitystä? Niin tai näin, se on suuri ja positiivinen asia, että teen jotain mitä en ole aiemmin tehnyt. Sitä paitsi äiti juuri soitti ja kertoi rakastavansa minua aina teinpä ja tulipa mitä tahansa.

Lupaan itselleni, että huomenna istahdettuani koneeseen minä ihastelen itseäni sanoen ” Mitä ihmeellisen ihanaa sinä rakas Lenita olet taas tekemässä.”