Ilman ikävää

Että tällainen maisema minulla. Kuvasin aamulla. Huone on valoisa, koska tänne paistaapi aurinko.

Kohta tulee kaksi kuukautta siitä, kun lähdin Suomesta.

Aika erikoista, mutta en ole tuntenut ikävää. En ole ikävöinyt edes tytärtäni. Vai olenko? Minkälainen tunne se ikävä oikeastaan on?

Muistan sen raastavan ahdistavan tunteen, kun olisin halunnut olla toisaalla kuin olen, olisin halunnut olla ”hänen” luonaan. Silloin oli todella vaikea olla siellä missä olin. Moni kaunis asia jäi havaitsematta. Uskon kyllä, että myös ikävä on kaunista, jos sen sellaisena haluaa nähdä, eikä kyse ole kovasta ahdistuksesta.

Nautin suunnattomasti siitä, että saan olla täällä. Kulkea kaduilla, piipahtaa teellä ja valikoida hedelmiä hedelmäkaupoissa. Minun on hyvä olla. Tosin olen kyllä varsin erikoisessa tilassa. Muistini pätkii pahasti ja looginen ajattelukykyni on lähes olematon. Paikalliset lohduttavat sanoen ”No te preocupes, es normal” (älä huoli, se on normaalia). Kyse on ilmeisesti siitä, että kaikki on uutta, kieli, opinnot, kaupunki jne. Toivottavasti.

Asun vanhassa kaupungissa, vanhassa kaupungiosassa, aivan keskustassa.

Olen tainnut tiedostamattani ajatella, että minun pitäisi tuntea ikävää. Ohi kiitää myös ajatus, että voinko loukata lastani tunnustamalla, että en ikävöi häntä. Millainen äiti se on, joka ei ikävöi lastaan? Ikävää tuskin kannattaa sotkea välittämiseen ja rakkauteen. En ole myöskään huolissani lapseni puolesta. Ihanan vapauttavaa, varmasti myös hänelle.

Mikä on ikävän ja kaipauksen ero? Olisiko kaipaus vähän kevyempi tunne? Molemmat varmaan riippuvat siitä, miten itse kukin on ne (tiedostamattaan) omien kokemuksien myötä itselleen tulkinnut.

Parasta, mitä voin tehdä, on olla itselleni rehellinen. Huh, minun ei siis ole syytä alkaa rakentaa ikävää. Saisin sen varmasti halutessani aikaan.

Moni sanoo, että ihminen ei paljon muutu. Riippuu taas varmaan tulkinnasta, mutta kyllä minä ainakin olen muuttunut tässäkin asiassa niin paljon, että en voi olla asiaa ihmettelemättä. Kaikki on mahdollista.

Kovin erilaista kuin meillä. Vanhoja taloja ja kapeita kujia sekä aurinkoa.

Minä ja mirri

Tämän kissimirrin kuvan olen ottanut kuvapankista. Tarinani kissa on arka, en pääsisi sitä näin kuvaamaan.

Mikä huuto! Se saa minut melkein juoksemaan ovesta sisään, portaat ylös ja jääkaapille. Mielessäni on yksi ainoa ajatus. Mitä sellaista ruokaa minulla on, jota kissat syövät. Löydän purkin tonnikalaa ja raejuustoa. Juoksen alas kujalle. Kissa pakenee minut nähdessään. Kaadan ruuan maahan seinän viereen, lähden pois ja katsoessani selkäni taakse, näen mirrin syövän ateriaa.

Minulla ei ole tietoa kissojen ruokailutottumuksista, mutta hyvin näytti tarjoiluni maistuvan. Seuraavana päivänä ostin kissanruokaa, siltä varalta, että apuani tarvitaan vielä. Tarvittu on.

Katilla näyttää olevan aika epävakaat kotiolot, jos sillä nyt ylipäätään on koti. Joku sitä on varmasti meidän kujalla ruokkinut, koska se siellä pyörii. Asian voi kai ajatella niinkin, että vieraan kissan ruokkimisesta voi seurata uusia ongelmia.

Kaapista löytyy aina joitain syötävää. Tällä kertaa juustoa ja tonnikalaa.

Kun ensimmäisen kerran kuulin kissan huutavan, tiesin heti, mistä oli kyse. Vaikka tuskin olen koskaan aikaisemmin kuullut kissan huutavan sillä tavalla, minun ei tarvinnut hetkeään pohtia, että mikähän sillä poloisella oli hätänä. Sen hätä kolahti suoraan tietoisuuteeni. Niin lujaa, että päässä ei alkanut spekulaatio siitä, että autanko vai en. Oli hienoa, että kykenin auttamaan.

Suhteeni kissoihin on aina ollut hyvin etäinen. Nuorena todettiin allergia ja vuosikaudet silmät kutisivat ja vuosivat, kun olin kissan kanssa samassa tilassa. Allergialääkkeet olivat tuolloin suureksi avuksi. En kuitenkaan halunnut kosketella kissoja. Ne suoraan sanottuna ärsyttivät minua. Olin jopa vihainen äidilleni siitä, että hän piti kissojaan sisällä.

Kolmisen vuotta sitten olin kylässä huushollissa, jossa oli seitsemän kissaa. Isäntäväen painostuksesta huolimatta en suostunut ottamaan allergialääkettä, sillä tunsin vahvasti, että vaivat ovat häipyneet. Minä jopa kosketin kissoja, enkä saanut mitään oireita. Sittemmin olen visiteerannut useammassakin kissakodissa – oireetta.

Olin tosi innoissani tuosta kokemuksesta. Uskalsin kyseenalaistaa ajatukseni ja kauan aikaa sitten tehdyn diagnoosin. Pääsin vapaaksi lääkkeestä ja muutamasta väärästä olettamuksesta. En voinut enää mennä diagnoosin taakse piiloon, vaan sain alkaa pohtia suhdettani kissoihin uudelleen.

En todellakaan halua sanoa, että jätä lääkkeesi tästä lähtien ottamatta. Minun oli helppo testata, koska kyse ei ollut vakavasta ongelmasta. Uskon kuitenkin, että näitä varmuuden vuoksi otettavia lääkkeitä syödään usein myös turhaan. Eipä ole asiaa, jota ei kannattaisi kyseenalaistaa. Itselleni tuli ainakin tosi mahtava fiilis, kun luotin intuitioon, testasin ja huomasin sisäisen viisauteni ohjanneen oikeaan suuntaan.

Ostin elämäni ensimmäisen kerran kissanruokaa.

Ilouutisia eläinten ystäville

Moni espanjalainen koira on saanut kodin Suomesta. Olemme kuulleet ikäviä tarinoita siitä, miten espanjalaiset kohtelevat lemmikkejään.

Maassa on myös paljon eläinten ystäviä. Radiosta ja televisiosta tulee ohjelmia, joiden tarkoitus on palvella eläinten etua. On yhdistyksiä ja aktiivisia vapaaehtoisia.

Tässä muutama kuva tapahtumasta, johon minulla oli ilo osallistua. Sen järjesti Amigos de Los Animales de Granada (Eläinten ystävät Granadassa -yhdistys). Yhdistyksellä on kodittomien koirien ja kissojen suojakoti Granadassa. Sieltä adoptoidaan koiria tällä hetkellä kotimaan lisäksi Saksaan.

Voit halutessasi tukea yhdistyksen toimintaa usealla tavalla. Eläinten adoptointi ja vapaaehtoistyö eivät ole ainoa vaihtoehto, vaikka rakkaudenjanoisille eläimille ne ovat mielettömän tärkeitä. Voit vaikkapa tehdä lahjoituksen tai ottaa kummilemmikin. Osa koirista saa odotella kotia pitkään. Huonossa kunnossa löydetyt koirat on hoidettava kuntoon jne.

On kuuma. Kaverit ovat siirtyneet aukiolta kunnantalon seinustalle lepäämään.

Koirien ystävien tapahtuma järjestettiin Amarillan kunnantalon edustalla, muutama kilometri Granadasta.

Tapahtuma sisälsi monenlaisia lämminhenkisiä kisoja. Koiria oli laidasta laitaan ja mukana oli myös paljon espanjalaisten adoptoimia sekä adoptiota vielä odottavia koiria. Aivan upeita olivat, oikein yllätyin minäkin.

Tämä kaveri on saanut uuden kodin Saksasta. Se lähtee kuun lopussa ja odottelee nyt lähtöä asumalla erään vapaaehtoistyöntekijän kodissa. Todella hienoluonteinen kaunis hauveli.

Mitä kuvasta puuttuu? Oikea vastaus on: yksi jalka. Ei syytä suruun, sillä jalan puuttuminen ei näytä mitenkään vaivaavan pikkukaveria. Se toivoo löytävänsä hyvän kodin. Kuvassa on toinenkin kotia etsivä. Nämäkin koirat ovat erään vapaaehtoistyöntekijän kodissa, kunnes se koti löytyy. Koirat, jotka on adoptoitu ja jotka odottavat lähtö uuteen kotiin sekä koirat, jotka tarvitsevat erityishuomiota, kuten esimerkiksi leikkauksista toipuvat koirat, pyritään sijoittamaan vapaehtoisten koteihin, sillä hoitokodissa on paljon koiria ja liian vähän käsiä ja huomiota. Taustalla oleva bokseri on toisen henkilön koira.

En ensin edes huomannut jalan puuttumista. Niin hienosti kaveri liikkui.

Tunnelmaa.

Vilskettä ja vipinää.

Murkinaa.

Bambi löytyi kolme vuotta sitten roskiksesta. Sillä oli muun muassa paha neurologinen vamma päässä ja se oli kolme kuukautta koomassa. Kaverilta on amputoitu jalka, mutta se kipittää kolmella erittäin ketterästi. Se on emäntänsä mukaan hyvin älykäs koira. Bambin on adoptoinut yksi yhdistyksen aktiivijäsenistä.

http://www.amigosdelosanimales.org.es/index.php

Aina voi vaihtaa filmiä

En ole erityisen innostunut autoista. Hyvää autoa on kyllä tosi mukava ajaa ja onhan se hienoa, että autolla pääsee vaivattomasti paikasta toiseen. Olen ajanut 30 vuotta ja istun edelleen mielelläni rattiin. Juuri nyt olisi kiva tutustua uuden kotikaupunkini lähialueisiin autoillen.

Minulla on ollut lähes aina auto käytettävissä. Runsas vuosi sitten kuitenkin luovuin autostani. Hämmästelen sitä, miten helposti olen sopeutunut tähän tilaan. Olen totaalisesti omaksunut autottoman elämän. Kävelen, pyöräilen ja bussin käyttäminenkin sujuu oikein hyvin. Ihmeellistä, miten sopeutuvainen ihminen on. Kyse ei ole alistumisesta, olen oikein tyytyväinen. Päätökseni ryhtyä päätoimiseksi opiskelijaksi edellytti kustannuksia säästäviä valintoja. Iloa tuo sekin, että säästän luontoa.

Luopumista edeltänyt vaihe oli hankalinta. Kyse oli mielikuvista. Olin jälleen niiden vanki. Kuvittelin, että en pärjää ilman autoa. Arvelin elämästäni tulevan hankalampaa. Tällaistahan se luopuminen usein on, riippumatta siitä, mistä luopuu. Ennakoimme ja epävarmuus luo eteemme filmin, jossa ongelmat ovat pääroolissa. Otamme näytelmän todesta ja teemme melkein mitä vain, jotta meidän ei tarvitsisi luopua. Jos lähden tästä toimimattomasta suhteesta, olen yksin, saan pahempaa tilalle jne.

Vielä niistä autoista. Tiedätkö mikä merkki on kyseessä?

No?

No totta kai! Bemarihan se. Törmäsin autonäyttelyyn ja sieltä löysin tämän helmen.

Aurinkoa ja paljon muuta

Lähdin siinä neljän maissa kävelemään ja palasin yhdeksän aikaan. Näkisitpä miten paljon porukkaa on aina illalla liikenteessä. Kadut ja puistot ovat täynnä väkeä – lapsista vanhuksiin ja koiriin. Kävellään, istuskellaan ja jutellaan.

Tänään kävelin Sacromontessa ja Albacinissa. Molemmat ovat tunnettuja ja suosittuja kaupunginosia. Pari kuvaa retken varrelta.

Sacromontessa asutaan luksustaloissa ja luolissa. Aikanaan luolissa asuminen oli käsittääkseni varsin tavallista, nyt se on harvinaista. Tapasin neljä luolassa asuvaa vekaraa. He olivat todella ihania. Juttelivat ja touhusivat. Taas sain tuta, että koskaan ei kannata antaa omien mielikuvien muodostaa kuvaa siitä, mitä kaverille kuuluu. Teemme niin helposti päätelmiä ulkoisten seikkojen perusteella. Olisin ottanut kuvan lapsista, mutta kun kysyin lupaa, noin 5-vuotias tyttö ilmaisi itseään ihanan selkeästi kertomalla, että ei pidä siitä, että häntä kuvataan.

Taustalla Alhambra.

Vihdoin!

jippii! Minulla on kotona nettiyhteys. Yli kuukausi tässä vierähti, vaan enpä voi syytellä paikallisia enkä täkäläisiä palveluita. Taisin itse omaksua mañana-tyylin välittömästi maahan saavuttuani.

Hyvä näin. Olinkin liian kiinni tässä vekottimessa. Nyt minulla on nettitikku, jonka käyttö on suurimmalla nopeudella rajoitettu kahteen gigaan kuukaudessa. Mielenkiintoista nähdä, mihin sellainen riittää. En kovin hyvin ymmärrä tätä systeemiä, joka on erilainen kuin meillä. Perussääntö on se, että mitä enemmän käytän nettiä, sitä nopeammin tuo 2 gigaa kuluu.

Täällä on hyvät mahdollisuudet netin käyttöön muutenkin. Kaupungin kirjastossa on langaton yhteys, joten sinne voi mennä oman koneen kanssa. Siellä on myös koneita, joita voi varata tunniksi kerrallaan. Yliopistolla on tiedekuntia ympäri kaupunkia ja niissä on kaikissa oma kirjasto, jossa on paljon koneita. Niitä voivat käyttää muutkin kuin opiskelijat. Myös siellä on langaton yhteys, mutta sitä voivat käyttää vain tunnuksen saaneet eli opiskelijat. Minä vielä odottelen omaa tunnustani.

Monet kahvilat, baarit, hotellit sun muut tarjoavat ilmaisen langattoman yhteyden. Ostamalla teen tai kahvin voi istua mukavassa hotellissa useita tunteja. Kokemusta on. Lisäksi tarjolla on tietysti internet-kahviloita, joissa maksat käyttämäsi ajan mukaan. Itse en ole näistä viimeksi mainituista kovin innostunut.

Julkinen sektori tarjoaa myös hienon mahdollisuuden käyttää nettiä kaupungin aukioilla. Ilmainen käyttö on rajoitettu 30 minuuttiin päivässä. Palvelu vaatii rekisteröitymisen, ei muuta. Tai no, tietysti oman tietokoneen tai puhelimen, jolla käytät nettiä. On ollut kiva istua puistossa ja skypettää äidin kanssa.

Tästä tarrasta tunnistaa paikan, jossa voi käyttää nettä veloituksetta 30 minuuttia päivässä.