Minä ja mirri

Tämän kissimirrin kuvan olen ottanut kuvapankista. Tarinani kissa on arka, en pääsisi sitä näin kuvaamaan.

Mikä huuto! Se saa minut melkein juoksemaan ovesta sisään, portaat ylös ja jääkaapille. Mielessäni on yksi ainoa ajatus. Mitä sellaista ruokaa minulla on, jota kissat syövät. Löydän purkin tonnikalaa ja raejuustoa. Juoksen alas kujalle. Kissa pakenee minut nähdessään. Kaadan ruuan maahan seinän viereen, lähden pois ja katsoessani selkäni taakse, näen mirrin syövän ateriaa.

Minulla ei ole tietoa kissojen ruokailutottumuksista, mutta hyvin näytti tarjoiluni maistuvan. Seuraavana päivänä ostin kissanruokaa, siltä varalta, että apuani tarvitaan vielä. Tarvittu on.

Katilla näyttää olevan aika epävakaat kotiolot, jos sillä nyt ylipäätään on koti. Joku sitä on varmasti meidän kujalla ruokkinut, koska se siellä pyörii. Asian voi kai ajatella niinkin, että vieraan kissan ruokkimisesta voi seurata uusia ongelmia.

Kaapista löytyy aina joitain syötävää. Tällä kertaa juustoa ja tonnikalaa.

Kun ensimmäisen kerran kuulin kissan huutavan, tiesin heti, mistä oli kyse. Vaikka tuskin olen koskaan aikaisemmin kuullut kissan huutavan sillä tavalla, minun ei tarvinnut hetkeään pohtia, että mikähän sillä poloisella oli hätänä. Sen hätä kolahti suoraan tietoisuuteeni. Niin lujaa, että päässä ei alkanut spekulaatio siitä, että autanko vai en. Oli hienoa, että kykenin auttamaan.

Suhteeni kissoihin on aina ollut hyvin etäinen. Nuorena todettiin allergia ja vuosikaudet silmät kutisivat ja vuosivat, kun olin kissan kanssa samassa tilassa. Allergialääkkeet olivat tuolloin suureksi avuksi. En kuitenkaan halunnut kosketella kissoja. Ne suoraan sanottuna ärsyttivät minua. Olin jopa vihainen äidilleni siitä, että hän piti kissojaan sisällä.

Kolmisen vuotta sitten olin kylässä huushollissa, jossa oli seitsemän kissaa. Isäntäväen painostuksesta huolimatta en suostunut ottamaan allergialääkettä, sillä tunsin vahvasti, että vaivat ovat häipyneet. Minä jopa kosketin kissoja, enkä saanut mitään oireita. Sittemmin olen visiteerannut useammassakin kissakodissa – oireetta.

Olin tosi innoissani tuosta kokemuksesta. Uskalsin kyseenalaistaa ajatukseni ja kauan aikaa sitten tehdyn diagnoosin. Pääsin vapaaksi lääkkeestä ja muutamasta väärästä olettamuksesta. En voinut enää mennä diagnoosin taakse piiloon, vaan sain alkaa pohtia suhdettani kissoihin uudelleen.

En todellakaan halua sanoa, että jätä lääkkeesi tästä lähtien ottamatta. Minun oli helppo testata, koska kyse ei ollut vakavasta ongelmasta. Uskon kuitenkin, että näitä varmuuden vuoksi otettavia lääkkeitä syödään usein myös turhaan. Eipä ole asiaa, jota ei kannattaisi kyseenalaistaa. Itselleni tuli ainakin tosi mahtava fiilis, kun luotin intuitioon, testasin ja huomasin sisäisen viisauteni ohjanneen oikeaan suuntaan.

Ostin elämäni ensimmäisen kerran kissanruokaa.
Mainokset

Tekijä: Lenita Lehtonen

Minusta on ihana ihmetellä elämää ja ihmisiä, kirjoittaa ja höpöttää. Intohimoni on auttaa ja palvella. Rakastan luontoa ja autan ihmisten hylkäämiä koiria. Olen työskennellyt vuosikymmeniä viestinnän, koulutuksen ja hyvinvoinnin parissa. Olen toiminut pitkään yrittäjänä ja viestintäkonsulttina. Koulutukseltani olen merkonomi ja terveystieteiden maisteri.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s