Kohta tulee kaksi kuukautta siitä, kun lähdin Suomesta.
Aika erikoista, mutta en ole tuntenut ikävää. En ole ikävöinyt edes tytärtäni. Vai olenko? Minkälainen tunne se ikävä oikeastaan on?
Muistan sen raastavan ahdistavan tunteen, kun olisin halunnut olla toisaalla kuin olen, olisin halunnut olla ”hänen” luonaan. Silloin oli todella vaikea olla siellä missä olin. Moni kaunis asia jäi havaitsematta. Uskon kyllä, että myös ikävä on kaunista, jos sen sellaisena haluaa nähdä, eikä kyse ole kovasta ahdistuksesta.
Nautin suunnattomasti siitä, että saan olla täällä. Kulkea kaduilla, piipahtaa teellä ja valikoida hedelmiä hedelmäkaupoissa. Minun on hyvä olla. Tosin olen kyllä varsin erikoisessa tilassa. Muistini pätkii pahasti ja looginen ajattelukykyni on lähes olematon. Paikalliset lohduttavat sanoen ”No te preocupes, es normal” (älä huoli, se on normaalia). Kyse on ilmeisesti siitä, että kaikki on uutta, kieli, opinnot, kaupunki jne. Toivottavasti.
Olen tainnut tiedostamattani ajatella, että minun pitäisi tuntea ikävää. Ohi kiitää myös ajatus, että voinko loukata lastani tunnustamalla, että en ikävöi häntä. Millainen äiti se on, joka ei ikävöi lastaan? Ikävää tuskin kannattaa sotkea välittämiseen ja rakkauteen. En ole myöskään huolissani lapseni puolesta. Ihanan vapauttavaa, varmasti myös hänelle.
Mikä on ikävän ja kaipauksen ero? Olisiko kaipaus vähän kevyempi tunne? Molemmat varmaan riippuvat siitä, miten itse kukin on ne (tiedostamattaan) omien kokemuksien myötä itselleen tulkinnut.
Parasta, mitä voin tehdä, on olla itselleni rehellinen. Huh, minun ei siis ole syytä alkaa rakentaa ikävää. Saisin sen varmasti halutessani aikaan.
Moni sanoo, että ihminen ei paljon muutu. Riippuu taas varmaan tulkinnasta, mutta kyllä minä ainakin olen muuttunut tässäkin asiassa niin paljon, että en voi olla asiaa ihmettelemättä. Kaikki on mahdollista.
Lenitan juttuja 