Miten se näin voi mennä?

”Pomomme on tosi mukava ja hyvä työssään, mutta hän on aina myöhässä. Oli mikä tahansa tilaisuus, hän myöhästyy puolesta tunnista tuntiin. Hänellä on aina joku hyvä selitys, tänään oli autosta loppunut bensa. Siellä me sitten yritimme viihdyttää vieraita.” Näin minulle kertoi pari Granadassa työskentelevää asiantuntijaa, joista toinen ihan paljasjalkainen espanjalainen.

Miten monesti olenkaan hävennyt sitä, että olen myöhästynyt jostakin muutaman minuutin. Olen kärsinyt siitä eli ollut vihainen itselleni. Myöhästyin usein, mutta yleensä vain vähän. Nykyisin myöhästyn paljon harvemmin. En vieläkään tiedä, mistä myöhästymisessä oikein on ja oli kyse.

Nyt ymmärrän entistä paremmin mitä sillä tarkoitetaan, kun sanotaan, että suomalaiset pitävät sanansa. Kerronpa muutaman esimerkin. Meillä oli harjoitukset erään opiskelijaryhmän kanssa kello yhdeltä. Vain kolme seitsemästä ilmestyi paikalle. Odotimme parikymmentä minuuttia, turhaan. Jäin jännittämään, että miten voimme pitää esityksen kolmen tunnin kuluttua harjoittelematta.

Tunnin päästä näin tiedekunnan kahvilassa kavereita, joita odottelimme tapaamiseen. Sain kuulla, että he ovat siirtäneet palaveri kello kolmeksi. Meikäläisen on hyvin vaikea ymmärtää tällaista toimintatapaa. Ihmettelin ääneen, että miten palaveri on mahdollista siirtää, jos kaikkia ei ole saatu, saati edes yritetty kiinni. Selityksiä piisasi ja kyllä siinä vähän tunteetkin kuumenivat. Harjoitusten jälkeen koin tarpeelliseksi oppikirjojen mukaisesti muistuttaa, että vaikka arvostelin kavereiden toimintaa, pidän heistä ihan älyttömästi. He olivat kuulemma ymmärtäneet sen.

Arvelin kokemukseni olevan ainutlaatuisen, mutta ei. Pari saksalaista vaihto-opiskelijaa raportoi minulle espanjalaisten tuntien myöhästymisistä ja muista erikoisista sattumuksista. Minunkin kokemusteni kirjo on karttunut.

Olen esimerkiksi pitänyt eräästä ryhmätyöstä esityksen keskustelematta esityksestä sanaakaan ennakkoon ryhmäni jäsenten kanssa ja näkemättä esittelemistämme kalvoista muita kuin ne, jotka itse tein ja lähetin ryhmälle. Kaverit tekivät materiaalit viimeisenä yönä, joten miten ihmeessä he olisivat voineet niistä minun kanssani keskustella tai kokonaisuutta minulle esitellä? Jäin siihen käsitykseen, että heille ei tullut mieleenkään, että näin ollen työ olisi tullut tehdä aiemmin.

Nämä ovat olleet aika tehokkaita harjoituksia vastuuntuntoiselle ja kontrollihakuiselle suomalaiselle projektipäällikölle. Sitä paitsi tulokset ovat olleet erittäin rohkaisevia. Nuoret, jotka asuvat yhdessä, olivat yön aikana tehneet upean esityksen ja yhdistäneet siihen hienosti minunkin osuuteni ja yleisö piti siitä mitä näki ja sai. Myös toinen ryhmätyömme tuotti hedelmiä ja saimme kovasti kehuja opettajaltakin.

Jotkut ovat sitä mieltä, että Espanja on kriisissä, koska espanjalaiset suhtautuvat asioihin tällä tavalla. Enpä tiedä. Meillä ei ehkä ole samanlaista taloudellista kriisiä, mutta ei meilläkään kaikki ole hyvin. Monilla on henkilökohtainen kriisi. Olisiko vastuuntunnollakin hintansa, varsinkin, jos teemme asioita lähinnä velvollisuudesta itseämme kunnioittamatta? On alkoholismia, masennusta, ylipainoa, allergiaa ja vaikka mitä. Tosin, samoja vaivoja on täälläkin.

Olen ajatellut, että asioiden hoitaminen viimetipassa se vasta stressaava onkin, mutta ei se niin ole. Uskon vieläkin, että on viisasta tehdä asiat ajoissa, mutta olennaisinta on kuitenkin se, miten suhtaudun asioihin. Mitä riippuvaisempi olen ympärilläni tapahtuvista asioista ja hommien lopputuloksesta, sitä rankempaa on elämäni. Minun on vaikea muistaa, että elämää ei kannata ottaa niin tosissaan.

Päässäni pyörii monen täkäläisen opiskelijatoverini tunnussana: nauti!

Kivaa nuorten kanssa

On todella kiva opiskella nuorten kanssa! Täkäläiset nuoret lähtevät innolla mukaan kaikkeen mahdolliseen, ainakin meidän tiedekunnassa. Tunneilla käydään erittäin aktiivista keskustelua ja olen ihmeissäni ihastellut, miten hyviä ja valmiita esiintyjiä nämä nuoret ovat.

Ennen lähtöä luin suomalaisten vaihtokokemuksia Espanjasta ja mietin, että miten pärjään, kun mielestäni aika moni kirjoitti, että täkäläiset yliopisto-opiskelijat ovat kovin nuoria ja lapsellisia. Moni pohti, että vaihtoon olisi kannattanut lähteä aiemmin.

Minä olen 48 ja oletan suomalaisten vaihtareiden keski-iän olevan alle 25. Muiden maiden vaihto-opiskelijat ovat suunnilleen tyttäreni ikäluokkaa eli alle 22-vuotiaita ja paikalliset opiskelijat ovat pääosin 18-23 vuotiaita. Minulla ei ole ollut mitään ongelmia asian suhteen. Hieman jännitin, että miten täkäläiset nuortet suhtautuvat minuun, ihan turhaan.

Niin siinä on minunkin kohdallani käynyt niin, että mitä enemmän ikää on karttunut, sitä lapsellisemmaksi olen tullut. Olen tosin aina nauttinut kovasti nuorten seurasta. Ettei se vaan olisi nuorekkuuteni salaisuus?

Anne, ranskalainen tyttö kuvan oikeassa laidassa, sanoi minulle, että meistä on todella upeaa, että olet vaihto-opiskelijana 48 vuotiaana. Tuumin, että ehkä joku heistä muistaa minut, kun jossain vaiheessa elämäänsä pohtii jotain mahdollisuutta ja ajattelee ensin olevansa siihen liian vanha.

Koen, että saan oppia nuorilta valtavan paljon. Laitoksemme espanjalaiset opiskelijat ovat aivan käsittämättömän hyviä kannustajia. Siis noin yleisesti, aina löytyy myös poikkeuksia, mutta kannustus tulee voimallisesti esille. Olen saanut huomata ja kokea sen monella tavalla. Olin pitänyt aamulla esityksen ja möhemmin menin kahvilaan. Huomasin parin pojan nostavan peukkua ja huutavan, että pidit tosi hyvän esityksen. Tässä vain yksi esimerkki. Minulla on näitä vaikka kuinka. Häikäisevää! Ja jos olen töpännyt, he sanovat lähes varmasti, että älä huoli, ei käynyt kuinkaan.

Yhtä suurta perhettä

Juttelin äsken kaupan kassalla kaverin kanssa, joka on asunut kadulla 15 vuotta. Harmi, että emme voineet rupatella pidempään, mutta sen sain kuulla, että hän viihtyy kadulla. Tyypin olemus ja katse vakuuttivat hänen olevan tosissaan. En aistinut pienintäkään alistumisen merkkiä enkä uhrin olemusta. Vain vaatetus ja varustus antoivat viitteitä kadun miehestä.

Me emme tavanneet ”valintatalon” kassalla, vaan El Corte Inglesissä, jonka arvelen kuuluvan samaan kategoriaan Stockkan kanssa. Tapaamani mies oli britti ja hän kertoi, että ei koskaan palaa Englantiin. Miksi ei? Muun muassa siksi, että Espanjassa ihmiset ovat paljon ystävällisempi, sanoi hän.
Kaveri kertoi elävänsä kiertolaisen elämää. Kauppakassiin mahtui tällä kertaa pari isoa olutta. Viimeisen repliikin mies aloitti katsomalla minua ensin hymyillen suoraan silmiin ja toivotti sitten hyvää joulua. Minä kiittelin ja toivottelin tietysti sitä samaa.

Mitenhän kaveri viettää joulun? Voi olla, että hän on ihan tyytyväinen oloonsa myös jouluna. Itse olen viettänyt ainakin yhden juhannuksen yksin ja lähes kokonaisen joulunkin. Se ei ole aina eikä kaikille helppoa. Ehkä voimallisin tunne, jonka koin oli hylätyksi tulemisen tunne. Se, että en kuulu enkä mahdu joukkoon. Tunne korostuu varmaan siksi, että sekä joulun että juhannuksen teema ja perinne ovat hyvin yhteisöllisiä.

Sanotaan, että täällä Espanjassa perhe on paljon suurempi kuin meillä. Yhdessä ollaan isossa porukassa. En tiedä mahtuuko kaukaisten verisukulaisten lisäksi pöytään myös yksinäinen naapurin mummo tai saksalainen vaihto-opiskelija, jonka apuraha ei riittänyt kotimatkaan.

Avatkaamme sydämemme toisillemme. Siinä aukeaa samassa ovetkin. Se on ihana lahja, kun saa kutsun toisen ihmisen maailmaan, yhteyteen. On aivan turha miettiä, ottaako toinen kutsun vastaan. Se on jo ihan toinen asia. Kutsun vastaanottaminen on suuri lahja saajalle, päätyypä hän sitten mihin tahansa. Ja aivan varmasti myös kutsun esittäminen on lahja sen esittäjälle.

On hienoa ja arvokasta, että vaalimme perinteitä, mutta jos voimme mahdollisesti tehdä hyvää toisillemme tekemällä jotain eri tavalla kuin aiemmin, kannattaisiko meidän ottaa se riski? Mitä menetettävää meillä oikeastaan on? Saattaisimmeko jopa saada jotain uutta?

Eläimet voivat opettaa meille niin paljon. Toivon, että minä ja muut otamme mallia tältä katilta. Olemme yhtä suurta perhettä.