Miten se näin voi mennä?

”Pomomme on tosi mukava ja hyvä työssään, mutta hän on aina myöhässä. Oli mikä tahansa tilaisuus, hän myöhästyy puolesta tunnista tuntiin. Hänellä on aina joku hyvä selitys, tänään oli autosta loppunut bensa. Siellä me sitten yritimme viihdyttää vieraita.” Näin minulle kertoi pari Granadassa työskentelevää asiantuntijaa, joista toinen ihan paljasjalkainen espanjalainen.

Miten monesti olenkaan hävennyt sitä, että olen myöhästynyt jostakin muutaman minuutin. Olen kärsinyt siitä eli ollut vihainen itselleni. Myöhästyin usein, mutta yleensä vain vähän. Nykyisin myöhästyn paljon harvemmin. En vieläkään tiedä, mistä myöhästymisessä oikein on ja oli kyse.

Nyt ymmärrän entistä paremmin mitä sillä tarkoitetaan, kun sanotaan, että suomalaiset pitävät sanansa. Kerronpa muutaman esimerkin. Meillä oli harjoitukset erään opiskelijaryhmän kanssa kello yhdeltä. Vain kolme seitsemästä ilmestyi paikalle. Odotimme parikymmentä minuuttia, turhaan. Jäin jännittämään, että miten voimme pitää esityksen kolmen tunnin kuluttua harjoittelematta.

Tunnin päästä näin tiedekunnan kahvilassa kavereita, joita odottelimme tapaamiseen. Sain kuulla, että he ovat siirtäneet palaveri kello kolmeksi. Meikäläisen on hyvin vaikea ymmärtää tällaista toimintatapaa. Ihmettelin ääneen, että miten palaveri on mahdollista siirtää, jos kaikkia ei ole saatu, saati edes yritetty kiinni. Selityksiä piisasi ja kyllä siinä vähän tunteetkin kuumenivat. Harjoitusten jälkeen koin tarpeelliseksi oppikirjojen mukaisesti muistuttaa, että vaikka arvostelin kavereiden toimintaa, pidän heistä ihan älyttömästi. He olivat kuulemma ymmärtäneet sen.

Arvelin kokemukseni olevan ainutlaatuisen, mutta ei. Pari saksalaista vaihto-opiskelijaa raportoi minulle espanjalaisten tuntien myöhästymisistä ja muista erikoisista sattumuksista. Minunkin kokemusteni kirjo on karttunut.

Olen esimerkiksi pitänyt eräästä ryhmätyöstä esityksen keskustelematta esityksestä sanaakaan ennakkoon ryhmäni jäsenten kanssa ja näkemättä esittelemistämme kalvoista muita kuin ne, jotka itse tein ja lähetin ryhmälle. Kaverit tekivät materiaalit viimeisenä yönä, joten miten ihmeessä he olisivat voineet niistä minun kanssani keskustella tai kokonaisuutta minulle esitellä? Jäin siihen käsitykseen, että heille ei tullut mieleenkään, että näin ollen työ olisi tullut tehdä aiemmin.

Nämä ovat olleet aika tehokkaita harjoituksia vastuuntuntoiselle ja kontrollihakuiselle suomalaiselle projektipäällikölle. Sitä paitsi tulokset ovat olleet erittäin rohkaisevia. Nuoret, jotka asuvat yhdessä, olivat yön aikana tehneet upean esityksen ja yhdistäneet siihen hienosti minunkin osuuteni ja yleisö piti siitä mitä näki ja sai. Myös toinen ryhmätyömme tuotti hedelmiä ja saimme kovasti kehuja opettajaltakin.

Jotkut ovat sitä mieltä, että Espanja on kriisissä, koska espanjalaiset suhtautuvat asioihin tällä tavalla. Enpä tiedä. Meillä ei ehkä ole samanlaista taloudellista kriisiä, mutta ei meilläkään kaikki ole hyvin. Monilla on henkilökohtainen kriisi. Olisiko vastuuntunnollakin hintansa, varsinkin, jos teemme asioita lähinnä velvollisuudesta itseämme kunnioittamatta? On alkoholismia, masennusta, ylipainoa, allergiaa ja vaikka mitä. Tosin, samoja vaivoja on täälläkin.

Olen ajatellut, että asioiden hoitaminen viimetipassa se vasta stressaava onkin, mutta ei se niin ole. Uskon vieläkin, että on viisasta tehdä asiat ajoissa, mutta olennaisinta on kuitenkin se, miten suhtaudun asioihin. Mitä riippuvaisempi olen ympärilläni tapahtuvista asioista ja hommien lopputuloksesta, sitä rankempaa on elämäni. Minun on vaikea muistaa, että elämää ei kannata ottaa niin tosissaan.

Päässäni pyörii monen täkäläisen opiskelijatoverini tunnussana: nauti!