Pelko katosi palvellessa

Sierra Nevada, Granada

”Tule ihan rauhassa aivan perässäni ja kaikki menee hyvin.” Mutta ei, kaveri lyö jälleen alamäessä sauvat maahan ja kaatuu ties kuinka monennen kerran. ”Anna minulle ne sauvat ja nyt, tule jälleen perässäni. Meillä ei ole mitään kiirettä.” Nyt menee jo paremmin. Laskimme hitaasti ja hartaasti alas. Vielä jokin aika sitten pelkäsin itse kovasti tässä mäessä, mutta nyt, kun olin keskittänyt kaiken huomioni toisen auttamiseen, kadotin pelkoni.

Huikea kokemus, minä en nimittäin helpolla peloistani luovu. Kannan niitä mukanani kaikkialle. Olen rakentanut elämäni niitten varaan. Ne ovat pelastusliivini, jotka pitävät minut pinnalla mutta estävät heittäytymästä. Toinen puoleni haluaa puhkoa reikiä liiveihin, sillä kelluminen on pidemmän päälle tylsää. En pysty käyttämään omia lahjojani. Toisaalta kelluminen on niin tuttua ja turvallista.

Wayne W. Dyer puhuu usein siitä, että paras tapa päästä tarvittaessa pois oman pään sisästä (joku kutsuu sitä vankilaksi), on palvella toista. Juuri noin minulle kävi tuossa hetkessä. Siitähän on paljon esimerkkejä, miten vanhemmat tekevät mitä ihmeellisempiä juttuja, kun lapsi on vaarassa.

Jos olisit vuosi sitten sanonut minulle, että ensi talvena toimit viikon laskettelun opettajana Sierra Nevadalla, olisin nauraen todennut sinun puhuvan hulluja. Sain kuitenkin kokea äskeisen ja muitakin huikeita hetkiä, kun osallistuin oman tiedekuntani laskettelunopetuskurssille. Kurssi päättyi viikon pituiseen opetuskurssiin, jonka vedimme yliopistomme laskettelukurssilaisille.

Opin paljon ja meillä oli hauskaa. Tein jotain mitä en olis koskaan kuvitellut tekeväni. Laskettelukauteni päättyi vähän ikävästi jo tammikuun alussa, kun eräs mies laski päälleni. Polveni ristiside on revennyt ja se pitää täkäläisten lääkärien mukaan leikata. Hoidan homman kun palaan Suomeen. Onni onnettomuudessa, kävely sujuu mainiosti.

Hiljaisuus puhuu

Edellisestä kirjoituksestani on monta kuukautta. En oikeastaan tiedä, miksi olen pitänyt näin pitkän tauon. Kirjoittaminen vain jäi, niin kuin monet muutkin asiat ovat jääneet. Ehkä se oli hyväksi, joskus tarvitaan taukoja. Kuten sanotaan, hiljaisuus puhuu.

Viimeisen kuukauden aikana minulla on usein ollut sellainen tunne, että haluan jatkaa kirjoittamista, mutta vasta nyt tartuin asiaan. Ovat muuttaneet sivuston toimintojakin tässä välissä, siis ainakin näitä teknisen puolen asioita. Varmasti ovat kehittyneet parempaan, enköhän minä tästä saa kiinni.

Kauniissa Granadassa on sateinen viikonloppu. Luonto juhlii ja me todistamme sen ilonpitoa sisätiloista. Yleensä paistaa ja me melkein asumme ulkona. Nyt on erinomainen päivä luoda uutta, kirjoittaa.

Ostin kameran. Se tosin juuri lakkasi toimimasta ja lähti huoltoon. Sanovat, että kuukausi siinä menee, mutta ehdinpä puolitoista kuukautta napsia kuvia. Mielenkiintoista nähdä, miten kirjoittaminen alkaa sujua. Paljon on ainakin tapahtunut kaikenlaista, joten eiköhän se siitä. Jos ei, niin sitten teen jotain muuta.