Moneltako kysyit?

”Ota sitä virtsaa tähän purkkiin. Ei tarvita kuin pikkuisen ja tulet sitten takaisin.”
Olen jo kaukana, kun tajuan, että en mitenkään onnistu tällä menetelmä toimimaan eläinlääkärin haluamalla tavalla.

Talsin Vivin kanssa helteen väsyttämänä kotiin. Olen huolissani koirasta, joka on virtsannut kaksi päivää kymmenen kertaa päivässä. Soitan eläinlääkärille ja kerron tyttökoirani hoitavan asiansa niin, että sen takapuoli on melkein maassa, kun se pissaa. Mahdotonta saada lääkärin antama astia alle. Eläintohtori neuvoo minua menemään apteekkiin ja ostamaan sieltä ruiskun. Koiran pitäisi nyt antaa pissiä puhtaalle paikalle ja sitten minä vedän lätäköstä osan ruiskuun. En kyseenlaista ohjetta vaan laahustan apteekkiin, josta joudun ostamaan harmikseni myös turhaa ongelmajätettä, sillä ruisku tulee ilkeän näköisen neulan kera.

Kotona tajuan, että minun pitäisi antaa koiran pissiä vuokraemäntäni parkettilattialle. Miten minä voin sellaiseen pyytää luvan? Sitä paitsi en halua edes tehdä sellaista, koska olen johdonmukaisesti satsannut siihen, että sisäsiistiksi osoittautunut koirien turvakodista tullut ihmeellinen adoptiokoirani, saa minulta vain sisäsiisteyttä tukevaa signaalia.

Olen unohtanut vahvistuslauseeni, joka neuvoo luottamaan. Olen huolissani koirasta ja huoli sekä aurinko ovat puuduttaneet aivoni niin, että salaa jopa yritän saada koiran pissimään lattialle. Siinä käy sitten niin, että koira pissaakin matolle ja minä löydän itseni seuraavaksi mattopyykiltä. Puhun ongelmasta useiden ihmisten kanssa ja soitan uudelleen myös eläinlääkäriin, jolla ei ole minulle antaa uutta neuvoa. Olen tuskastunut ja turhautunut.

Lähden ulos, sillä olen juuri tajunnut, että en todellakaan halua se pissivän sisälle – monestakaan syystä. Oli hienoa huomata tällaisen yksinkertaisen tapahtumasarjan avulla, miten herkästi olin valmis pettämään itseni (ja siinä sivussa tietysti muutkin), kun väsymys ja pelko iskivät päälle. Onneksi sain homman poikki. Päätin, että vedän tavaran ruiskuun kadulla, oli puhdasta tai ei. Homma osoittautuu aika hankalaksi, sillä kadut ovat täällä erittäin mäkisiä. Kävely rentouttaa, alan hengittää vähän syvemmin ja taisin jo unohtaa kädessäni olevan ruiskunkin.

Tapaan ryhmän nuoria. Yksi heistä haluaa tutustua Viviin. Poika kertoo, että hänellä on monta koiraa ja Vivi muistuttaa jota kuta hänen koiristaan. Mahdoinko olla ensin juttutuulella, tuskin. Sen muistan, että en ymmärtänyt kaikkea mitä tämän nuori maksimissan parikymppinen poika sanoi. Juttelemme kuitenkin aika pitkään. Ehdin jo lähteä, kun minulle tuli tunne, että pitääpä palata ja kertoa pojalle virtsanäytteenotto-ongelmasta. Juttelemme taas jonkin aikaa ja minä lähden. Poika huutaa perääni ja toteaa rennosti, ”voisit kokeilla sellaista, että otat pussin ja laitat sen alle, kun Vivi pissaa”. Siinähän se, neroleimaus. Tiesin heti, että noinhan se menee.

Aika mielenkiintosta. Olin jutellut asiasta useille, myös koiraihmisille. Lisäksi yritin saada apua alan ammattilaiselta, eläinlääkäriltä, joka on todella ihana ja osaa palvella. Hänellä oli kuitenkin kiire, kuten hän myöhemmin pahoitellen totesi. Oma luovuuteni ja ongelmartaksukykyni oli niin sanotun ongelmani, hätäni ja harmistukseni lamaanuttama. Sitten tulee puskista nuori kaveri, joka ratkaisee asian. Ja miten yksinkertainen ratkaisu onkaan kyseessä! Sellaisiahan hyvät ideat usein ovat. Ja pakastepusseja nyt löytyy melkein joka kodista, minä kävin sen sijaan eläinlääkärillä ja apteeksissa välineitä hankkimassa.

Olen usean kerran kuullut sanottavan, että jos kysyt sadalta, saat mitä haluat. Tykkään tuosta ajatuksesta.

Vvillä ei ollut virtasulehdusta ja se pissii nyt normaalisi. Minä kerroin salaisista virtsakokeistani vuokraemännälleni/kämppikselleni. Nauroimme ja halasimme. Jatkoin tarinan analysointia ja opin uutta itsestäni sekä ihmisenä olemisesta. Kehotan välättämään stressiä ja väsymystä. Suosittelen pussin käyttöä vastaavalla tavalla pissivien tyttökoirien virtsanäytteen ottamiseen.


Mitenköhän luovuutemme kukkisi ja intuitiomme toimisi, jos osaisimme rentoutua kissan tavoin, monta kertaa päivässä?

Mainokset

Meditointi maistuu taas

Kun saavuin Granadaan viime syksynä, tuntui ohjelmaa olevan niin paljon, että meditointi jäi. Minulla oli yliopistolla kuusi kurssia ja se oli paljon se, kun ottaa huomioon, että kurssit olivat espanjaksi ja kaikki oli muutenkin uutta. Lisäksi otin vielä pari kurssia yliopiston kuluttuurikeskuksesta.

Olin lopettanut aiemmin kiireestä puhumisen päästäkseni siitä eroon ja elämäni oli muutenkin ollut jo pidempään varsin rauhallista. Nyt olin kuitenkin jälleen jatkuvasti menossa. Menoa riitti, varsinkin kun kaikki opinnot eivät suinkaan olleet samassa kaupunginosassa. Kun tuli Granadan kylmä talvi, sain flunssan, joka kesti pari kuukautta. Siihen vielä polven ristisiteen repeäminen. Oli vähän rankkaa, kiitollisuuden muistaminen oli huteraa, vaikka sain voimia muun muassa reikikursilta ja auringosta.

Vasta polvivamman myötä aloin tehdä viisaampia valintoja. Valitsin helmikuussa alkaneelle lukukaudelle vähemmän kursseja. Lisäksi otin 8 viikon shiatsu- ja venyttelykurssit. Olen valintoihin todella tyytyväinen.

Olen meditoinut nyt kuukauden lähes joka aamu ja se tuntuu aivan ihanalta. Olen toivonut, että löytäisin hyvän meditoinnin opettajan ja pääsisin jälleen meditoimaan myös ryhmässä. Niin ikään olen halunnut aloittaa joogan, jota olen jokin verran kokeillut eri opettajien kanssa. Niinpä aloitin viime viikolla kuuden viikon meditointi- ja joogakurssit, jälleen yliopiston kulttuurikeskuksessa.

Molemmat opettajat ovat aivan mahtavia. He käyttävät ihanasti luovuuttaan ja työskentelevät persoonallisesti. Koen olevani todella onnekas, kun saan opiskella heidän johdollaan.

Halutaan vuokrata huone!

Vielä aamulla tämä oli Espanjan perheeni. Esmeralda, Tao-kissa, Danielle, Vivi-koira ja minä. Nyt Danielle on matkalla kohti Chicagoa. Tämä ihastuttava nuori amerikkalaisneito oli ilonamme koko kevätlukukauden. Miten mukavia hetkiä saimmekaan yhdessä viettää.

Olen miettinyt, että miksiköhän Suomessa ei, ainakaan minun tietojeni mukaan, juurikaan vuokrata huoneita? Tiedän mitä eräs espanjalainen tuttavani sanoisi tähän.

”Te siellä pohjoisessa olette etäisempiä, pidätte muutenkin tarkempia ja tiukempia rajoja. Te olette kovia kontroloimaan ja piirinne on pieni. Te pidätte tiukemmin kiinni esimerkiksi lapsistanne ja koiristanne. Meillä kaikki pusuttelevat lapsia ja koirat leikkivät toistensa kanssa.”

Esmeraldalla on kaunis asunto ja hänen elämänsä sai uuden käänteen vuonna 2007, kun hän ja hänen miehensä erosivat. Siitä lähtien hän on vuokrannut kahta huonetta meille ulkomaalaisille opiskelijoille. Asukkaita on tullut eri puolilta maailmaa aina Japania ja Australiaa myöten. Minä olen ensimmäinen suomalainen.

Olen todella kiitollinen siitä, että täällä ihmiset vuokraavat kotejaan tällä tavalla ja erityisen kiitollinen olen tietysti Esmelle, joka on tarjonnut minulle mahdollisuuden asua hänen luonaan. Tämä on mainio tapa päästä lähemmäs vierasta kulttuuria, ihmisiä ja oppia kieltä.

Muistelen, että minun lapsuudessani 60-luvulla huoneiden vuokraus taisi olla yleisempää tai ainakin meidän mummulassa asui yhdessä huoneessa yksi Naimi-täti. Liitämmekö me huoneiden vuokrauksen vain taloudelliseen köyhyyteen ja nyt kun meillä menee taloudellisesti paremmin, emme enää halua vieraita nurkkimme? Toisaalta ei sovi unohtaa, että joka vuosi esimerkiksi moni nuori vaihto-oppilas asuu suomalaisessa perheessä kuin oma perheenjäsen.

Myös Esmeralda sanoo saaneensa paljon. Yhteiselo erilaisten ihmisten kanssa valaisee. Ennakkoluulot vähenevät ja joustavauus lisääntyy. Esmeralda kertoo myös saaneensa ikään kuin matkustaa moneen maahan, koska me kaikki olemme tulleet eri suunnilta.

Esme kuitenkin toteaa, että ei ollut alussa helppo aloittaa vuokrausta. Se oli prosessi. Hän kertoo eläneensä aiemmin melko sulkeutuneessa avioliitossa. Vaikka joskus on vaikeampia hetkiä, hän on erittäin tyytyväinen valintaansa. Esmeraldan mukaan kodin ovien avaaminen uusille kasvoille on ollut ja on, ei vain taloudellisesti tärkeää, vaan ennen kaikkea henkisesti erittäin rikastuttavaa.

Oletamme, että universumi järjesti Esmeraldalle voimakkaan kasvun paikan eli tilanteen, joka pakotti avaamaan ovet. On niin monta tapaa tehdä henkistä matkaa. Tärkeintä on tunnistaa se oma tapa ja me uskomme, että tämä on ollut juuri se oikea Esmelle.

Syksyn tullen Esmeraldan elämään ja taloon asettuvat uudet ihmiset. Kaikki muuttuu koko ajan, hyvä niin. Universumi on jatkuvassa liikkeessä ja sitä on turha vastustella. Thank You. I love You.

Thank You. I love You.

Saan facebookissa paljon hienoja viestejä. Tykkään paljon tästä, joka on alla. Siinä on vaikuttava sanoma ja kaunis kuva. ”Onnellisuus ei koskaan tule heille, jotka eivät arvosta sitä, mitä heillä jo on”, on kuvan viesti.

Oletko kuullut ho’oponoponosta? Se on kiitollisuuspäiväkirjan tavoin loistava apu tämän hetken ja vallitsevan tilanteen arvostamiseen. Tapahtui mitä tapahtui, voit sanoa Thank You. I love You.

Sanat voi lausua äänneen tai niitä voi toistella mielessä itselleen. Kyllä vähenee ”pikkuasioista” stressaaminen, kun tätä tekee jonkin aikaa. Laskujakin maksellessa alkaa tuntea mielihyvää siitä, että on saanut palvelua ja saa niistä nyt maksaa. Sitä kun tulee herkästi pitäneeksi asioita, kuten vaikka puhdasta ja juoksevaa vettä tai makeaa mansikkaa, itsestään selvyyksinä.

Toivotan Sinulle oikein rentoa juhannusta!

Halauksia ja pusuja täältä Espanjan auringosta.

Jälleen onnistunut aamiasherkku

Kuten aiemmin kirjoitin, jatkan raakaruokakokeilujani. Tänään tein hyvän.

1 porkaana, se oli ehkä vähän päälle 10 senttiä
nippu salaatinlehtiä
1/2 avocado
kesäkurpitsaa noin 1 -1,5 dl
1 pieni banaani

Käytän maitotuotteiden sijasta todella terveellistä avocadoa ja teen tehosekoittimella kokonaisuudesta hetkessä syötävää. Nam.

Viimeinen tentti

Luen näillä näkymin viimeiseen tenttiini Granadan yliopistossa. Yksi ihmeellinen vaihe alkaa pikku hiljaa olla päättymässä. Muutama homma yliopistolla on vielä kesken.

Mielenkiintoista nähdä, mitä uutta tulee tilalle. Jännää, sillä enhän minä pari vuotta sitten olisi uskonut istuvani nyt tässä.

Kaikki on hyvin. Toisaalta ei ole kiire mihinkään, mutta sekin tuntuu mukavalta, että kurssit päättyvät. Hyvään fiilikseen vaikuttaa varmasti useanpikin tekijä. Kirjoittelenpa niistä tuonnempana lisää.

Mitä teksin seuraavaksi, jos en pelkäisi? Sitä on kiva pohtia.

Rakastan tätä terassia ja sieltä avautuvaa näkymää.

Asun kauniissa ja hyvin erikoisessa Albaicinin kaupunginosassa. Tuo keltainen talo ja sen ylin kerros, siellä asun ihanien kämppäkaverieni kanssa.

Halun huikea voima

Seisomme koulutoverini kanssa näyteikkunan edessä ja minä ehdotan, että mennään sisään. Yllätyksekseni tyttö sanoo, että emme voi tehdä sitä, jos emme osta mitään. Hän pitää yllytyksestäni huolimatta päänsä. Olimme tuolloin ehkä 11-vuotiaita ja me pikkutytöt olimme juuri aloittaneet keskikoulun kuntamme keskustassa. Ei meillä omalla kylällä mitään kauppoja ollut, ruokakauppaa lukuunottamatta.

Pitkään ihmettelin tytön kommenttia. Pidin häntä ja hänen perhettään kummallisena ja meni kauan ennen kuin aloin tarkastella omia uskomuksiani, pelkojani ja ennakkoluulojani.

Halu on siitä ihmeellinen tunne, että se saattaa hukuttaa jopa häpeän, uskomukset ja pelkon, ainakin hetkeksi. Toisaalta saatamme joskus roikkua pitkäänkin siinä välimaastossa. Niin tekisi mieleni, mutta….. Aina olen halunnut, mutta… Kyllä minäkin, mutta….

On hauska katsella, miten espanjalaiset tyydyttävät sosiaalisuuden tarvettaan. Halu olla siellä missä tapahtuu ja missä muutkin ovat, taitaa olla niin suuri, että se ajaa yli tai ainakin ohi lähes kaiken muun, myös kiireen. Miten monta kertaa olenkaan törmännyt asuntonsa edessä kadulla istuviin mummoihin ja pappoihin, jotka katsovat minua, ohi kulkijaa, silmä tarkkana.