Seisomme koulutoverini kanssa näyteikkunan edessä ja minä ehdotan, että mennään sisään. Yllätyksekseni tyttö sanoo, että emme voi tehdä sitä, jos emme osta mitään. Hän pitää yllytyksestäni huolimatta päänsä. Olimme tuolloin ehkä 11-vuotiaita ja me pikkutytöt olimme juuri aloittaneet keskikoulun kuntamme keskustassa. Ei meillä omalla kylällä mitään kauppoja ollut, ruokakauppaa lukuunottamatta.
Pitkään ihmettelin tytön kommenttia. Pidin häntä ja hänen perhettään kummallisena ja meni kauan ennen kuin aloin tarkastella omia uskomuksiani, pelkojani ja ennakkoluulojani.
Halu on siitä ihmeellinen tunne, että se saattaa hukuttaa jopa häpeän, uskomukset ja pelkon, ainakin hetkeksi. Toisaalta saatamme joskus roikkua pitkäänkin siinä välimaastossa. Niin tekisi mieleni, mutta….. Aina olen halunnut, mutta… Kyllä minäkin, mutta….
On hauska katsella, miten espanjalaiset tyydyttävät sosiaalisuuden tarvettaan. Halu olla siellä missä tapahtuu ja missä muutkin ovat, taitaa olla niin suuri, että se ajaa yli tai ainakin ohi lähes kaiken muun, myös kiireen. Miten monta kertaa olenkaan törmännyt asuntonsa edessä kadulla istuviin mummoihin ja pappoihin, jotka katsovat minua, ohi kulkijaa, silmä tarkkana.
Lenitan juttuja 