Kiitos suurelle opettajalleni – ihanalle tyttärelleni

Yksi elämäni suurista opettajista täytti eilen 23 vuotta. En vieläkään lakkaa ihmettelemästä, että miten suuren lahjan elämä onkaan minulle antanut. Suuri kiitos universumille!

Erosin lapseni isästä jo 22 vuotta sitten. Höpönlöpö, ei lapsen isästä voi koskaan erota. Siitä tulee elokuussa 22 vuotta, kun me muutimme erillemme. Olin tottunut syyttelemään aina muita, näkemään virheet siinä toisessa osapuolessa. Niin minä tein tietysti myös lapseni isän kanssa. Mitä enemmän olen oppinut hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat ja mitä enemmän olen oppinut kunnioittamaan häntä juuri sellaisena kuin hän on, sitä vapaammin olen kyennyt hengittämään. Tämä koskee tietysti kaikkia ihmissuhteita.

Oman kokemukseni ja tunteideni pohjalta uskallan sanoa, että mitä enemmän kunnioitan (hyväksyn, rakastan jne.) itseäni, muita ja varsinkin lapseni isää, sitä lähemmäksi pääsen lastani.

Tässä on huikea runo, jonka toivoisin jokaisen äidin ja isän näkevän ja sitä usein ajatuksella lukevan. Vielä parempi, jos sitä lukevat jo ennen vanhemmaksi tuloa. Tämä antanee lohtua myös niille, jotka omaksi itseksi tullakseen ja omaa itseään kunnioittakseen, tekevät valintoja, jotka saavat heidän vanhempansa vastarintaan tai jopa kääntämään ”kokonaan” selkänsä.

Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi,
he ovat itsensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi ja vaikka he ovat
sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et
heidän sielujaan, sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.
Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä heistä tehdä itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.
Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta, taivu riemulla.

– Khalil Gibran

Mainokset

Paluu Suomeen

On aika lentää pohjoiseen. Ei nyt ihan vielä, mutta runsaan parin viikon päästä. En halunnut kirjoittaa otsikkoon kotiin palaamisesta, sillä en osaa liittää kotiani maahan tai paikkakuntaan samalla tavalla kuin liitän sen kehooni. Olen aiemminkin sanonut, että kehoni on kotini ja niin minä tunnen nytkin.

Tunnen vahvasti, että on oikea aika tulla Suomeen, mutta en osaa sanoa tulenko jäädäkseni. Palaanko Granadaan, en osaa sanoa. Tosin tänne minua vetää ajatus siitä, että voin monin tavoin auttaa nelijalkaisia ystäviäni, ihmisten hylkäämiä koiria ja kissoja. Tiedän kuitenkin, että voin auttaa niitä Suomestakin käsin.

Nautin Granadan kauniista maisemista ja lämpimistä kesäilloista. Huikein kokemus on kuitenkin ollut olla mukana porukassa, jossa todella viihdyn. Mietin syitä ja niitä on useita. Meitä yhdistää yhteinen asia, jonka eteen olemme valmiit antamaan paljon. Vaikka homma on välillä raskasta, me nauramme usein. Meillä ei yllätyksekseni näytä olevan tarvetta muuttaa toisiamme ja meillä on aikaa toisillemme.

Meitä yhdistää halu parantaa maailmaa edistämällä kissojen ja koirien hyvinvointia. Olemme kaikki vapaaehtoisia yhdistyksessä, joka ylläpitää koirien ja kissojen turvakotia. Hylättyjen eläinten auttamisen lisäksi työskentelemme koirien ja kissojen sterilisointien puolesta. Vielä ennen Espanjaan tuloa en ollut kovin innoissani eläinten sterilisoinnista vaan suosin luonnomukaisia ratkaisuja. Nyt, kun olen nähnyt täällä erilaisen maailman, olen totaalisesti kääntänyt kelkkani.

Olen siis tulossa Suomeen, mutta en vielä tiedä minne asetun. Terveystieteiden maisterintutkinto Jyväskylässä on kesken eli Jyväskylään muutto olisi yksi luonnikas vaihtoehto. Vaan enpä tiedä. Haluan ensin käydää selvittämässä laitoksella, miten paljon minulla on vielä istumista. Sitä paitsi minusta tuntuu vahvasti, että olisi liian aikaista tehdä valinta vaikkakin järjellisesti ajateltuna pari viikkoa on lyhyt aika. Odota rauhassa -tunne on kuitenkin erittäin vahva.

Toinen ääni päässäni piikittelee, ”sinun on nyt mietittävä ja tehtävä ratkaisuja ja sitten ryhdyttävä hommiin asunnon etsimiseksi jne.”. Toinen ääni, tai oikeammin tunne, viestii rauhallisesti, ”ei hätää, kaikki on hyvin Lenita. Keskity sinä nyt vain eläinten auttamiseen, kaikki järjestyy hienosti, kun palaat Suomeen.

Uskon tuota vakaata tunnetta. Se toinen ääni nimittäin viestii alhaisin keinoin kuittaillen, että olen vastuuntunnoton, jos kaikki ei ole selvää ennen kuin palaan. Se muistuttaa myös menneestä… juuri tuollainen sinä olet aina ollut ja mitä siitä on seurannut… Se vertaa sanomalla muun muassa, että kyllä kaikki kunnon ihmiset jo olisivat….. Ymmärrän, että nämä viestit tulevat pelosta. Miksi siis kuuntelisin sitä, jos rinnalla kulkee vahva tunne sitä, että kaikki järjestyy ja etenet oikealla tavalla, vaikka muu maailma olisi toista mieltä? En suostu entiseen (minulle niin luonteva) tapaani murehtia, vaan keskityn koirien ja kissojen auttamiseen.

Uusilla ystävilläni on omia ja sijaiskoiria. Kohta lähdemme puistoon niiden kanssa. En väsy katselemaan, miten ne nauttivat toistensa seurasta, yhdessä juoksemisesta ja painista. Vaikka olen lähes koko elämäni elänyt koirien kanssa, vasta täällä olen sisäistänyt, miten sosiaalisia eläimiä ne ovat. Sitä paitsi, miten erilainen koira minulla kotona onkaan, kun se on saanut touhuta tunnin pari kavereidensa kanssa.

Olen muuten luonut facebookiin sivuston, joka löytynee tällä tekstillä: Espanjankoirienjakissojenystävät

Onkohan sulla joku intuitio?

”Miksi et kysyisi siltä suomalaiselta, joka asuu siellä Malagan suunnalla”, heittää aurinkoinen ystäväni Carmen. Hänellä riittää aina ideoita ja ajatuksia ja kaiken huipuksi hän on niin sanottu toiminnan nainen. Siinä muutama syy, miksi olen kääntynyt juuri hänen puoleensa ongelmani kanssa.

Tyrmään ehdotuksen saman tien ja mielessäni pyörähtää, että miten sille nyt noin huono idea tuli edes mieleen, pitäisihän sen tietää, että Malagan seudulla on niin paljon hylättyjä koiria, että kaikki niitä aktiivisesti auttavat ovat jo tarhojen lisäksi täyttäneet kotinsa. No eipä näytä nainen asiaa älynneen, joten minä alan valistaa häntä. Kun olen juuri päässyt hyvään vauhtiin, taphtuu jotain, lopetan paasaukseni ja sanon rahoittuneena, ”Ehkä sinulla on joku intuitio. Kysynpä Samilta asiaa vielä tänä iltana Facebookissa.”

Niin minä sitten teen ja kysyn, että haluaisiko Sam, jonka olen tavannut vain facebookissa, ottaa kaksi kahdulta pelastamaani veljestä hoitoonsa. Sam kertoo miettineensä samaa asiaa nähtyään koirien kuvat ja tarinan Facebookissa. Muutaman päivän kuluttua me Carmenin kanssa veimme veljekset, Hupun ja Lupun, Samille hoitoon.

En muista milloin olisin jättänyt lauseeni kesken ja heittänyt kommentin, joka alkaa sanoilla ”Ehkä sinulla on joku intuitio” Selvästi se oli minullakin siinä hetkessä. Entä pystyiko Carmen aistimaan, tiedostamattaan, Samin ajatuksia tai tunnelmia? Oliko näillä kahdella hylättyjen eläinten palvelijoilla, joku yhteys tuossa hetkessä, vaikka he eivät olleet koskaan tavanneet, eivät edes virtuaalisesti (heillä ei ole yhteistä kieltäkään)?

Toivottavasti opin tästä esimerkiksi sen, että omiin käsityksiin, tietoihin tai logiikaan perustuvat käsitykset ovat välillä rajallisia. On myös varmaa, että merkittävä viesti voi tulla joskus yllättävältä taholta. Olenko silloin tässä ja nyt avoinna ottamaan vastaan vai olenko omien uskomusteni vanki? Kannattaa antaa elämän yllättää.

Sain mitä halusin. Veljekset ovat hyvässä hoidossa ja minä etsin niille nyt kotia.

Lupu ja Hupu. Enemmän kuvia näistä ja muista kotia etsivistä koirista löytyy perustamaltani facebook-sivulta osoitteesta: https://www.facebook.com/EspanjanKoirienJaKissojenYstavat?ref=hl

Oon ihana hutilus

Ovi pamahtaa kiinni ja siinä samassa harmikseni hoksaan avaimieni jääneen sisälle.

Ei hitto, ei tämän nyt näin pitänyt mennä -ajatus täyttää tietysti ensimmäiseksi mieleni. Mun on niin helppo alkaa syytellä itseäni. Juuri tuollainen hutilus olet, olet ollut ja tulet todennäköisesti aina olemaan. Ja se ei ole mitään armollista itselleen nauramista ja rakkaudellista hyväksyntää. Se on tuomitsevaa, ihan niin kuin silloin, kuin aikuiset sitä minulle hokivat, kun olin pienempi. Muistan, miten kerran jouduin rangaistukseksi laulamaan luokan edessä, kun olin jälleen unohtunut neulan kotiin. Minulla on kaunis ja uniikki lauluääni, olen saanut myöhemmin kuulla. Minun on sitä on vieläkin vaikea uskoa. Noihin aikoihin huomio oli ihan muissa asioissa.

Sittemmin olenkin ravistellut häpeän tunnetta kehostani monin eri konstein, mutta se on lujassa ja treeni jatkuu. Ehkä hyvä niin, sillä olen erityisen utelias häpeän- ja pelontunteiden suhteen. Ne kiehtovat minua ihan mielettömästi. Tunnen, että ne ohjaavat minua kohti paratiisia. Ne ovat tienviittoja ja aina kun ne kohtaan, on minun niitä kiittäminen.

Tällä kertaa olin kuitenkin hereillä, joten en lähtenyt itseäni moittimaan. Seisoin oven edessä koiran kanssa, enkä vielä ole tehnyt aamutoimiani. Vuokraemäntä on tietenkin tänään matkalla, kun minä ensimmäisen kerran unohdin avaimeni kotiin. Soitin hänelle ja sovimme, että kyselen avaimia alakerran naapurilta tai luonamme pari viikkoa asuvalta nuorelta englantilais-sudanilaiselta naiselta, joka on parhaillaan Granadan keskustassa espanjan kurssilla. Naapuri ei ole kotona, joten saan lähteä kasvot pesemättä ja hampaat harjaamatta kävelyreissulle kaupungin ydinkeskustaan. Reissussa menee tunti. Mikä onni muuten, että minulla oli puhelin mukana.

Minun olisi pitänyt nyt meditoida, eikä tehdä tätä retkeä, huomaan ajattelevani. Istun yleensä aamuisin meditoimassa 15-30 minuuttia. Aamu toimii minulle parhaiten, koska mieleni ja kehoni ovat silloin vielä puoliunessa eli olen rennompi. Siinä kävellessäni nopeasti tajuan, että tämä on minun mediointini tänään. Jos pystyn tekemään tämän retken hyvillä mielin, jos kykenen olemaan rakastavasti läsnä omaa itseäni tukien, se on mitä parhainta meditointia. Ja niin minä teen tuntien suurta riemua. Minä olen tällainen, että välillä unohtelen asioita, se on ihan ok, kerron itselleni. On paljon vapauttavampaa olla luottavainen ja rakastava itseään kohtaan, kuin kallistua moittimisen puolelle.

Olen kiitollinen, että unohdin ne avaimet. Sitä paitsi, Red oli onnesta mykkyrällä, kun hän sai auttaa meitä. Olisitpa nähnyt hänen mustat kauniit nauravat kasvonsa ja ihanan ruskeat loistavat silmänsä, kun hän nauraen antoi meille avaimensa.

Antaa ihon hengittää

”Asiantuntija: Kolmasosa pärjäisi ilman deodoranttia” Näin otsikoi Hesari tänään.

Jätin dödön käytön puolisen vuotta sitten. Tunsin, että en tarvitse sitä ja ihan oikeassa olin. Kavereitakin on ollut enemmän kuin aiemmin. Asiantuntija toteaa nimittäin Helsingin Sanomien artikkelissa, että deodoranttia käytetään muun muassa sosiaalisen hyväksynnän takia.

Toinen syy deodorantin käyttöön on artikkelin mukaan tottumus. Helppo uskoa. Se on hienoa ja tarpeellista, että pystymme automatisoimaan asioita. Ajatella, jos autolla ajo olisi sellaista kuin silloin, kun menin autokouluun tai olin juuri saanut kortin. Olen kuitenkin oppinut myös tapoja, joita en en tarvitse. Sitä paitsi, ei 70-luvulla, jolloin minä aloin käyttää näitä erilaisia ulkoisia aineita, tainnut juuri kukaan miettiä niiden terveysvaikutuksia. Murkut opetettiin suihkuttamaan dödöä kainaloon. Kun kiire, sosiaalisen hyväksynnän tarve, tuotteiden tarjonta ja mainonta näyttävät lisääntyneen ihan mielettömästi (nuo viimeksi mainitut varsinkin), me menemme virran mukana. No, suihkepullojen käytöstä olemme kai sentään luopuneet.

Oivalsin jossain vaiheessa myös, että parfyymit ja hiuslakkakaan eivät ole tarpeellisia, varsinkaan siinä määrin kun olen niitä lutrannut. Käyttö on jäänyt, mutta en silti sano ettenkö voisi niitä vielä joskus laittaa, mutta teen siitä tietoisen valinnan. Meikistä taisin kirjoittaa jo aiemmin. Olen suurimman osan elämääni ollut laiska meikkien ja naamarasvojen käyttäjä ja viime aikoina en ole niitäkään käyttänyt, vaikka vielä syksyllä Granadaan tullessani innostuin niitä hillitysti käyttämään, kun halusin olla niinkuin muutkin. Sitä villitystä ei monta viikkoa kestänyt.

Uskon myös, että ihoa kannattaa hoitaa sisältäpäin enempi kuin ulkoa. Kun syö istelle sopivaa ravintoa ja hyviä rasvoja se ei voi olla vaikuttamatta ihoon. En ole lukenut aihepiiristä tutkimuksia, tämä perustuu vain tunteeseen. Tosin niitä tutkimuksia olen nähnyt, jotka paljastavat rasvan syöntiin liittyvän pelkoa. Senkin tutkimukset vahvistavat, että esimerkiksi nuoret urrheilijatytöt olettavat elimistön kaipaavan eli kuluttvan paljon vähemmän rasvaa kuin se todellisuudessa tarvitsee.

Minulla ja tyttärelläni on kuiva iho, atooppinen. En muista lääkärien niinä vuosina, kun juoksin tytön kanssa lääkäreissä, tarjonneen muuta ratkaisua kuin erilaiset rasvat. Ei silti, minäkin rasvaan joskus ihoani, se auttaa jonkin verran ja siitä saa apua nopeasti. Olen silti ollut aina laiska muistamaan ihon rasvauksen. Ehkä hyvä niin. Uskon, että ravinto on paljon luonnollisempi keino tasapainon löytämiseen.

Päivi Kousa Helsingin allergia- ja astmayhdistyksestä kertoo Helsingin Sanomissa, että kun allergisia oireita deodorantista saaneet henkilöt ovat joutuneet lopettamaan dödön käytön, he ovat huomanneet, että eivät tarvitsekaan sitä. Mielenkiintoista.

Meillä on tapana nähdä diagnoosit ja vaivat ongelmina, mutta eiköhän niissä aina ole myös viesti, kuten edellisessä esimerkissä? Me rakastamme vapautta ja mukavuutta, joten totta kai sitä rakastaa myös kehomme. Näen sieluni silmin miten ihoni yskii, jo pelkästä ajatuksesta, että lyön tököttiä pintaan. Jossain vaiheessa se alkaa antaa minulle näkyviä merkkejä ja näyttää olevan niin, että se antamat merkit vahvistuvat,kunnes en enää voi olla sitä noteeraamatta.

Haluan rakastaa ja kunnioittaa ihmeellistä ihoani. Miten hienosti se onkaan kaikki nämä vuodet minua palvellut. Miten upeasti se itse parantaa haavat, joita olen vuosien mittaan saanut. Haluan oppia rakastamaan myös sitä kohtaa, jossa ihottuma enempi vaivaa. Uskon, että rakkaus parantaa.

Mitä mieltä olet maidosta?

Espanjalainen ystäväni sairastaa munasarjasyöpää. Hän kertoo syvövän olevan hormonaalinen, jonka vuoksi hän ei esimerkiksi syö ollenkaan maitotuotteita. Hän saa ohjausta lääkäriltä, joka on perinteisen koulutuksen lisäksi perehtynyt luonnonmukaisiin hoitomenetelmiin, erityisesti ravintoon.

Olen kuullut myös arvostamieni ravintoon erikoistuneiden amerikkalaisten asiantuntijoiden puhuvan siitä, että maito ei ole terveellinen vaihtoehto. Keskusteluiden teema on ollut yleensä vaihdevuosi-ikäiset naiset. Siskoni sanoi jo kauan sitten, että maito on vasikoiden juomaa. Ehkä vaisto ohjasi häntä?

En tiedä, mutta asia kiinnostaa minua kovasti. Olen nyt itse kokeillut elämää ilman maitotuotteita jonkin aikaa. Tai no, ei tuo ihan pidä paikkaansa, sillä olen ostanut lähikaupasta luomuvuohenmaitojuustoa. Syöpää sairastava ystäväni ei syö sitäkään tällä hetkellä, mutta hänen lääkärinsä ja myös niiden amerikkalaisten mukaan, joita olen kuunnellut, vuohenjuusto on se, jota kannattaa mieluummin syödä, jos maitotuotteita haluaa syödä. Sen sijaan lehmän maidosta tehtyjä tuotteita ei lainkaan. Ystäväni sanoi syyksi sen, että lehmänmaitoon on lisätty niin paljon hormooneja. Amerikkalaisilla oli muitakin selityksiä, mutta en muista niitä, enkä ole niihin perehtynyt. Nainen käyttää muuten maidon sijaan manteli- ja seessamimaitoa.

Minusta tuntuu, että esimerkiksi Valio on Suomessa mielikuvissamme sellaisessa asemassa, että saatamme ajatella sen olevan institutio, joka ajaa terveyden asiaa. Maidolla on sekin merkittävä etu, että sen väri on puhtaan valkoinen. Terveydenhuolto, jolla on niukat määrärahat, ottaa käsittääkseni auliisti vastaan Valion ja varmasti muidenkin vastaavien yritysten tuottamia materiaaleja ja jakaa niitä sitten terveyskeskuksissa. Hyvä tietenkin, että saavat apua, mutta onkohan terveydenhuollossa jokin instanssi, joka perehtyy ja arvioi jakoon menevät materiaalit? Toisaalta esimerkiksi maidon terveellisyydestä on varmaan suurimmalla osalla terveydenhuoltoväkeä yhtenäinen käsitys Valion kanssa. Kuvio muuttuu vielä monimutkaisemmaksi, kun aletaan miettiä maitotuotantotiloja ja maatalosupolitiikkaa. Minusta asioista on kuitenkin hyvä ja syytä keskustella. Ja tärkeintä on tietysti, että jokainen meistä muistaa kaiken informaation sekä olemassa olevien syysteemien ja tarjonnan ohella kunnioittaa ja kuunnella itseään.

Suosin luomua ja enkä tällä hetkellä syö siis lehmänmaidosta valmistettuja tuotteita. Taustalla on myös se, että haluan hyvää eläimille. Imetin tytärtäni yli kaksi vuotta ja tiedän miten rinnat toimivat, myös pienet rinnat, kun niitä imetään kunnon teholla. Vaikka se oli minulle antoisaa aikaa, siitä oli vapaus kaukana. Auta armias, jos neiti ei ollut tissejäni tyhjentämssä kun ne täyttyivät. Ja mitä innokkaamin hän imi, sitä useammin niitä piti tyhjentää. En koe itseäni lehmää arvokkaammaksi. EIkä tässä edes ole kyse arvosta. Sen mitä teen toiselle, teen itselleni. Tunnen sen kaiken kehossani.

Haluaisin tietää miten luomumerkityissä tuotteissa on huomioitu eläimen hyvinvointi. Tiedätkö sinä siitä jotain?

Terveisiä hyväntekeväisyyspirskeistä

Hyväntekeväisyys pidentää ikää ja vaikuttaa terveyteen positiivisesti. Tämän johtopäätöksen ovat tehneet suomalaisetkin tutkijat. Meillä ruotsinsuomalaiset, varsinkin naiset, osallistuvat muuta väestöä ahkerammin hyväntekeväisyysjuttuihin. He ovat terveempiä pidempään ja elävät muuta väestöä kauemmin. Kyse on tietysti keskiarvoista eli moista lupausta ei voi antaa yksittäiselle ihmiselle.

Se on niin palkitsevaa, kun tekee hyvää. Kun olen tarhalla rapsuttelemassa ja hieromassa koiria, unohdan kaiken muun. Sitä vaan on siinä tilanteessa. Se on minusta hämmästyttävää, sillä etukäteen ajattelin, että sääli täyttäisi minut ja karkottaisi kykyni nauttia ja keskittyä tähän hetkeen. Kun kosken koiraa, se on kuin taikaa. Toisaalta hyvänolon tunne tulee myös koppien ja häkkien siivouksesta.

Me keräsimme rahaa Granadan Alboloten turvakodin ihmisten hylkäämille koirille ja kissoille järjestämällä kesäkekkerit kaupungintalon edessä. Kivaa oli. Me tarkoittaa yhdistystä nimeltä Asociación Amigos de los Animales en Granada eli suunnilleen se on yhtä kun Granadan eläinten ystävien yhdistys. Yhdistys ylläpitää hylättyjen kissojen ja koirien turvakotia.


Yhdistys ei ole mitään ilman ihmisiä, jotka antavat sille aikaansa. Meillä on ihanaa porukkaa, mutta enemmän apua tarvitaan. Tässä aktiivit Conchi ja Nati.


Meillä oli tietysti myös kirpputori.


Juttua piisasi. Carmen hymyilee ja nauraa tuttuun tapaa. Jotkut sanovat, että koira voi tulkita naurun irvistykseksesi. Koirat rakastavat tätä nauravaa naista. Uskon, että tunnistavat hänen energiansa.


Naiset myivät teepaitoja.


Tämä oli ihmisten juhla, mutta oli joukossa muutama koirakin, kuten Teo-pentu. Joku oli jättänyt sen viime viikolla tarhan eteen. Illan pimetessä liittyi joukkoomme taas uusi koira, sillä pari naista tuli kertomaan, että 50 metrin päässä, erään auton alla, on nyt ollut kaksi päivää pieni valkoinen koira. Se saatiin sieltä houkuteltua ja yksi vapaaehtoinen otti sen mukaansa. Suuri ongelma on se, että eläimiä on tulossa joka puolelta, mutta tarha ja sijaiskodit ovat täynnä.


Oli meillä bändikin ja baarista sai syötävää (vapaaehtoisten tekemiä tapaksia) ja juotavaa.


Lisää ihania vapaaehtoisia.